LUKU VIII

4.11.1991. Jälleen keittoa ja leipää illalliseksi, eikä sitäkään riittävästi. Rahat ovat lähes lopussa, eikä WK:lta vieläkään kuulu mitään. Elleivät rahat saavu parin päivän kuluessa, on jälleen turvauduttava aseelliseen ryöstöön - epämiellyttävä ajatus.

Yksikkö 2:lla näyttää olevan ehtymätön muonavarasto, ja olisimmekin jo paljon huonommassa kunnossa, ellemme olisi saaneet heiltä autolastillista säilykkeitä noin kuukausi sitten - etenkin kun meillä on seitsemän suuta ruokittavana. Mutta on yksinkertaisesti liian vaarallista ajaa Marylandiin hakemaan ruokaa. Riski törmätä poliisien tiesulkuun on liian suuri.

Tämä onkin toimintamme näkyvin, ja varmasti tavallisen kansan kannalta ärsyttävin seuraus: Yksityisautoilusta on tullut ainakin Washingtonin alueella painajaismaista, kun joka puolella on valtavia, poliisien tarkastusten aiheuttamia ruuhkia. Poliisit ovat olleet entistäkin aktiivisempia viime päivinä, ja näyttää siltä, että tämä tulee olemaan osa jokapäiväistä elämää ainakin toistaiseksi.

Ainakaan vielä he eivät kuitenkaan pysäytä busseja, pyöräilijöitä tai jalankulkijoita, joten kykenemme yhä liikkumaan paikasta toiseen, joskin paljon hankalammin kuin aikaisemmin.

Oho, valot menivät taas. Tämä on jo toinen kerta tänään, kun joudumme ottamaan kynttilät esiin. Ennen tätä vuotta pahimmat sähkökatkokset sijoittuivat yleensä kesään, mutta nyt on marraskuu ja meille on määrätty "väliaikainen" 15 prosentin jännitteen vähennys, joka määrättiin jo heinäkuussa. Edes tämä jatkuva "himmennys" ei ole säästänyt meitä lisääntyviltä pimennyksiltä.

Ilmiselvästi joku kuitenkin hyötyy sähkökatkoksista. Kun Katherine onnistui löytämään kynttilöitä eräästä ruokakaupasta viime viikolla, hän joutui maksamaan puolitoista dollaria kappaleelta. Kerosiini- ja bensiinilamppujen hinnat ovat nousseet pilviin, mutta rautakaupoissa ei enää ole niitä muutenkaan. Seuraavan kerran kun minulla on hetki aikaa, aion yrittää tehdä jotain tälle asialle.

Olemme viimeisen viikon aikana yrittäneet pitää painetta yllä Systeemiä vastaan useilla yhden miehen, matalan riskin operaatioilla. Esimerkiksi liittovaltion rakennuksia ja median tiloja vastaan Washingtonissa on tehty noin neljäkymmentä kranaattihyökkäystä, ja meidän ryhmämme toteutti niistä yksitoista.

Koska on mahdotonta päästä sisään liittovaltion rakennukseen ilman täydellistä kokovartalotarkastusta (postitoimistoja lukuun ottamatta), joudumme olemaan nokkelia.

Kerran Henry veti sokan irti sirpalekranaatista ja asetti sen kahden laatikon väliin Washington Postin edessä olevalle siirtolavalle, niin että vipu pysyi paikallaan puristuksissa kahden laatikon välissä. Hän ei jäänyt paikalle odottelemaan, mutta uutisissa kerrottiin myöhemmin, että Washington Postin rakennuksessa oli ollut räjähdys, joka tappoi yhden työntekijän ja haavoitti vakavasti kolmea muuta.

Useimmiten kuitenkin käytämme haulikoista improvisoituja kranaatinheittimiä. Niiden maksimikantomatka on yli 150 jaardia, mutta kranaatti räjähtää kuitenkin aina aikaisemmin, ellei viivettä muuteta. Tarvitaan vain sopiva piilopaikka noin 100 jaardin päässä kohteesta.

Olemme ampuneet liikkuvan auton takapenkiltä, viereisen rakennuksen vessan ikkunasta ja yöllä pensaiden takaa pienestä, kohderakennusta vastapäätä olevasta puistosta. Hyvällä tuurilla kranaatti osuu ikkunaan ja räjähtää toimistossa tai käytävässä, mutta silloinkin kuin se kimpoaa seinästä ja räjähtää rakennuksen ulkopuolella, se rikkoo ikkunoita ja sirpaleet pitävät ihmiset varpaillaan.

Jos jatkamme tätä riittävän pitkään, valtio joutuu varmasti asentamaan kaikkien rakennustensa ikkunoihin panssariluukut, mikä varmasti parantaa liittovaltion työntekijöiden käsitystä siitä, mitä on tapahtumassa. Kuitenkin on selvää, että emme voi jatkaa tämän tapaista toimintaa loputtomiin. Menetimme eilen erään parhaista aktivisteistamme - nimittäin Roger Greenen Yksikkö 8:sta, ja menetämme pakosta myös muita ajan myötä. Systeemi voittaa aina vääjäämättä näännytyssodan, varsinkin kun ottaa huomioon heidän lukumäärällisen ylivoimansa. Olemme keskustelleet tästä ongelmasta useita kertoja ja törmäämme aina samaan kompastuskiveen: Järjestön lisäksi Amerikassa ei ole juuri lainkaan vallankumouksellista toimintaa, eivätkä mitkään tähänastisista toimistamme ole muuttaneet tätä tosiasiaa. Suuret massat eivät todellakaan rakasta Systeemiä - itse asiassa nurina on vain lisääntynyt viimeisten kuuden tai seitsemän vuoden aikana. Mutta he ovat silti yhä aivan liian tyytyväisiä ja laiskoja, jotta vallankumouksen ajatus kiinnostaisi heitä.

Tämän lisäksi meillä on vielä se valtava haitta, että Systeemi kontrolloi meidän julkisuuskuvaamme, eli sitä kuvaa mikä kansalla meistä on. Vastaanotamme jatkuvasti kommentteja "laillisilta" jäseniltämme siitä, mitä suuret massat meistä ajattelevat ja valtaosa ihmisistä hyväksyy kyselemättä Systeemin antaman kuvan meistä murhaajina ja rikollisina.

Ilman jonkinlaista julkista kannatusta asiaamme kohtaan emme koskaan voi rekrytoida uusia jäseniä korvaamaan kaatuneita. Mutta koska Systeemi hallitsee kaikkia viestintäkanavia, joilla suureen yleisöön voisi saada yhteyden, on vaikeaa kuvitella miten moista suosiota saisi aikaiseksi. Lentolehtiset ja satunnainen radiokanavan kaappaaminen muutamaksi minuutiksi ei juurikaan vaikuta, kun vastassa on jatkuva, loppumaton aivopesun tulva, jolla Systeemi pitää ihmisiä ruodussa.

Valot tulivat takaisin päälle juuri nyt kun olin jo valmistautumassa nukkumaan. Joskus ajattelen, että Systeemin oma heikkous saa sen sortumaan omia aikojaan, eivätkä meidän ponnistelumme vaikuta puoleen eivätkä toiseen. Jatkuvat sähkökatkokset ovat vain yksi halkeama tuhansista siinä murenevassa julkisivussa, jota yritämme epätoivoisesti saada sortumaan.

8.11. Viime päivinä on tapahtunut useita muutoksia kotirintamalla. Pajamme populaatio kasvoi ensin kahdeksaan viime torstaina, mutta nyt se on jälleen neljä, eli minä ja Katherine sekä Bill ja Carol Hanrahan, jotka olivat ennen Yksikkö 6:ssa.

Henry ja George ovat muodostaneet tiimin yhdessä Edna Carlsonin kanssa. Edna tuli myös auttamaan meitä Yksikkö 6:n kokeman katastrofin jälkeen. Lisäksi mukana on Dick Wheeler, joka on ainoa eloonjäänyt Yksikkö 11:n piilopaikkaan tehdystä poliisiratsiasta. Nyt he yhdessä ovat muuttaneet uuteen paikkaan D.C.:ssä.

Tämä uusi järjestely on jakanut meidät paremmin itse kullekin sopiviin tehtäviin ja se ratkaisi myös henkilökohtaisen ongelman, joka oli askarruttanut minua ja Katherinea. Me täällä pajassa olemme tekninen huoltoyksikkö, kun taas neljä lähtenyttä muodostavat sabotaasi- ja salamurhayksikön.

Bill Hanrahan on koneenkäyttäjä, mekaanikko ja painaja. Vielä kaksi kuukautta sitten hän ja Carol pyörittivät painotaloa Alexandriassa. Billin vaimolla taas ei ole hänen teknistä nerouttaan, mutta hän on melko pätevä painaja. Heti kun saamme toisen painokoneen, hänen työkseen tulee painaa monia lentolehtisistä ja muuta propagandamateriaalia, jota Järjestö vaivihkaa jakaa alueella.

Itse olen yhä vastuussa Järjestön viestintälaitteistosta ja tuliaseiden virityksestä. Bill auttaa minua viimeksi mainitussa tehtävässä ja hänestä tulee myös aseseppämme ja asevarastomme hoitaja.

Katherine pääsee taas käyttämään toimittajan kykyjään ainakin rajoitetusti, sillä hänen tehtävänään on muuttaa koneella kirjoitettu propaganda, jota vastaanotamme WK:lta, sopivan huomiota herättäviksi otsikoiksi ja tekstiksi Carolia varten. Hän käyttää omaa harkintaansa materiaalin referoinnissa, toimittamisessa ja muissa taittamisen kannalta tarpeellisissa muutoksissa.

Bill ja minä saimme valmiiksi ensimmäisen erikoistuliaseemme eilen. Modifioimme 4.2 -tuumaisen kranaatinheittimen laukaisemaan 81mm ammuksia. Viritys oli tehtävä, koska emme ole vieläkään löytäneet 81-millistä kranaatinheitintä, jolla voisimme ampua Aberdeenin asevarikolle viime kuussa tehdyn hyökkäyksen yhteydessä napattuja ammuksia. Eräällä aseharrastajajäsenellämme oli kuitenkin käyttökelpoinen 8.2 -tuumainen kranaatinheitin, joka hänellä oli ollut varastossa 1940-luvun loppupuolelta asti.

Järjestö suunnittelee hyvin tärkeää tehtävää seuraaville päiville, jossa kranaatinheitintä tullaan tarvitsemaan, ja minä sekä Bill saimme ponnistella tosissamme, että työ tuli ajoissa valmiiksi. Suurin ongelma oli löytää sopivan paksuinen teräsputki hitsattavaksi 4.2 -tuumaisen putken sisään, sillä meillä ei ole sorvia eikä muitakaan koneita käytettävissämme juuri nyt. Kuitenkin kun löysimme putken, loppu oli helppoa ja olemme ylpeitä lopputuloksesta, vaikka se painaakin kolme kertaa enemmän kuin tavallinen 81mm kranaatinheitin.

Tänään teimme yhden asian jota kuvittelimme helpoksi, mutta joka osoittautuikin käytännössä paljon kuviteltua hankalammaksi: 500 paunan pommin kuoren sisällään pitämän räjähdysaineen sulattaminen. Homma vaati paljon ponnisteluja ja kiroilua ja saimme muutamia palohaavoja kiehuvasta vedestä, jota onnistuimme roiskimaan ympäriinsä. Saimme kuitenkin lopulta suurimman osan tritonaaliräjähdysaineesta sulatettua tyhjiin greippimehu- ja maapähkinävoipurkkeihin sekä muihin säiliöihin. Työ kesti koko päivän ja sai kaikkien hermot kireälle, mutta nyt meillä on kuukausien tarpeiksi keskikokoisia pommeja.

Luulenpa, että Bill Hanrahanista tulee hyvä aseveli Järjestön meille määräämien uusien tehtävien toteuttamisessa (virallisesti olemme nyt Yksikkö 6 ja minä olen sen johtaja). Ainakin majoitusjärjestelyt ovat nyt mukavammat minun ja Katherinen kannalta, nyt jaamme MEIDÄN talomme toisen avioparin kanssa kahden poikamiehen sijaan.

Kirjoitin juuri "toisen avioparin", mutta sehän on lipsahdus, koska minä ja Katherine emme virallisesti ole naimisissa. Kuitenkin kahden viime kuukauden aikana ja erityisesti viimeisten kahden-kolmen viikon aikana olemme kokeneet niin paljon yhdessä ja alkaneet tulla niin riippuvaisiksi toistemme seurasta, että side välillämme on vähintään yhtä vahva kuin virallisesti naimisissa olevalla pariskunnalla.

Aikaisemmin aina kun jollain meistä oli Järjestön määräämä tehtävä toteutettavana, keksimme toimia yhdessä sen parissa. Nyt sellainen yhteistoiminta ei enää vaadi mitään keksimistä.

On kiinnostavaa, että vaikka Järjestöön kuuluminen pakottaa meidät elämään monella tavalla luonnotonta elämää, ovat suhteemme vastakkaisen sukupuolen kanssa terveemmät kuin ulkopuolisessa yhteiskunnassa. Vaikka naimattomat naisjäsenet ovat teoriassa "tasa-arvoisia" miesten kanssa, siinä mielessä että sama kuri koskee heitä siinä missä miehiäkin, meidän naisiamme itse asiassa arvostetaan ja suojellaan paljon enemmän kuin naisia valtavirtayhteiskunnassa.

Otetaanpa esimerkiksi raiskaukset, joista on nykyään tullut jokapäiväinen vitsaus. Raiskausten määrä kasvoi 20-25 prosenttia vuodessa 1970-luvun alusta aina viime vuoteen asti, jolloin korkein oikeus totesi, että kaikki lait, joissa raiskausta pidetään rikoksena, ovat perustuslain vastaisia, koska niissä asetetaan sukupuolet eriarvoiseen asemaan. Raiskaajia voidaan tuomita vain sellaisten lakien nojalla, jotka tuomitsevat luonteeltaan ei-seksuaaliset päällekarkaukset.

Toisin sanoen raiskaus on nykyään lain mukaan yhtä paha rikos kuin nyrkinisku nenään. Tapauksissa, joissa mitään ruumiillista vammaa ei voida näyttää toteen, on nyt mahdotonta nostaa syytettä tai edes saada tekijää pidätetyksi. Tämän lainsäädännön vääristelyn tulos on se, että raiskaustilastot ovat nousseet lukemiin, jotka saavat tilastotieteilijät ennustamaan, että puolet amerikkalaisnaisista joutuu raiskauksen uhreiksi vähintään kerran elämässään. Suurissa kaupungeissa tilastot ovat tietenkin paljon, paljon pahempia.

Naisjärjestöt ovat tietenkin tyrmistyneitä tapahtumien kulusta. Tämä ei nimittäin ole aivan sitä, mitä he suunnittelivat ryhtyessään ajamaan tasa-arvoa kaksi vuosikymmentä sitten. Tai ainakin tyrmistystä esiintyy liikkeiden riveissä, mutta veikkaanpa, että johtajilla, joista suurin osa on juutalaisnaisia, oli jotain tämän kaltaista mielessään alusta lähtien.

Mustien kansalaisoikeusjohtajat puolestaan ovat ylistäneet korkeimman oikeuden päätöstä vuolaasti. Raiskauksen kieltävät lait nimittäin olivat heidän mukaansa rasistisia, koska niin suhteettoman suuri osa niiden nojalla syytetyistä oli mustia.

Nykyään mustista rettelöitsijöistä koostuvat joukot maleksivat parkkipaikoilla ja koulujen leikkikentillä ja haravoivat asuintalojen ja toimistorakennusten käytäviä, etsien ilman saattajaa liikkuvia sieviä valkoisia tyttöjä tietäen, että rangaistuksen mahdollisuus, niin aseistariisuttujen kansalaisten kuin sidotuin käsin toimivien poliisivoimienkin taholta on häviävän pieni. Joukkoraiskaukset koulujen luokkahuoneissa ovat erityisen suosittu uusi harrastus.

Jotkut erityisen liberaalit naiset kokevat, että nykytilanne tyydyttää jossain määrin heidän masokismiaan ja antaa mahdollisuuden sovittaa rodullisen "syyllisyyden" tunteitaan. Normaaleille valkoisille naisille tilanne on kuitenkin jokapäiväinen painajainen.

Eräs kaikkein sairaimmista puolista tilanteessa on se, että nuoret valkoiset miehet eivät vastusta lainkaan tätä uutta uhkaa heidän rotuaan kohtaan, vaan sen sijaan monet heistä ovat päättäneet liittyä mukaan. Valkoisten tekemät raiskaukset ovat entistä yleisempiä ja viime aikoina on tapahtunut monirotuisten jengien tekemiä joukkoraiskauksia.

Eivätkä tytötkään ole täysin passiivisina pysyneet. Kaikenlainen seksuaalinen irstailu nuorten naisten, miesten ja jopa lasten keskuudessa on saavuttanut mittasuhteet, joita vielä muutama vuosi sitten kukaan ei olisi osannut kuvitella. Homot, fetisistit, eri rotua olevien muodostamat pariskunnat, sadistit ja itsensäpaljastajat esittelevät perversioitaan vapaasti julkisilla paikoilla massamedian rohkaisemina, ja suuri yleisö liittyy mukaan.

Viime viikolla kun menimme Katherinen kanssa D.C.:n hakemaan yksikkömme palkkoja, jotka lopultakin tulivat juuri ennen viimeisen keittopurkkimme avaamista, tapahtui ikävä välikohtaus. Kun odotimme pysäkillä bussia kohti kotia, päätin mennä apteekkiin ostamaan sanomalehden. Olin poissa kenties 20 sekuntia, mutta kun palasin takaisin, rasvaisen näköinen nuorimies, joka oli jotakuinkin valkoinen, mutta jolla oli valkoisten rappionuorten keskuudessa suosittu "afro" -kampaus, härnäsi Katherinea rivouksilla ja tanssi hänen ympärillään kuin nyrkkeilijä.

(Huomautus lukijalle: "Afro" on viittaus neekeri- tai afrikkalaiseen rotuun, joka aina Suuren vallankumouksen aikana tapahtuneeseen yhtäkkiseen katoamiseensa asti vaikutti yhä suuremmassa määrin rappeuttavasti Pohjois-Amerikan asukkaiden kulttuuriin ja elämäntapoihin).

Tartuin poikaa olkapäästä, pyöräytin hänet ympäri ja iskin häntä kasvoihin niin kovaa kuin pystyin. Kun hän putosi, tunsin primitiivistä tyydytystä nähdessäni neljän tai viiden hampaan huuhtoutuvan hänen murjoutuneesta suustaan vuolaasti virtaavan tummanpunaisen veren mukana.

Tavoittelin asetta taskustani, aikomuksenani tappaa hänet siihen paikkaan, mutta Katherine tarttui käteeni ja järki voitti. Ampumisen sijaan potkaisin häntä jalkoväliin kolme kertaa kaikin voimin. Hän nytkähti kouristuksenomaisesti ensimmäisellä kerralla ja kirkaisi kerran, ja jäi sitten makaamaan paikalleen.

Ohikulkijat välttivät katsomasta meihin ja kiiruhtivat ohitse. Kadun toisella puolella kaksi mustaa toljotti ja hihkui meille. Katherine ja minä kiiruhdimme kulman taakse, kävelimme noin kuusi korttelia, palasimme sitten takaisin toista reittiä ja otimme bussin toiselta pysäkiltä.

Katherine kertoi minulle myöhemmin, että tyyppi oli juossut hänen kimppuunsa heti kun olin mennyt apteekkiin. Hän oli laittanut kätensä Katherinen ympärille, tehnyt rivoja ehdotuksia ja käpälöinyt tämän rintoja. Katherine on melko vahva ja ketterä, joten hän onnistui irrottautumaan tyypistä, mutta tämä esti häntä seuraamasta minua apteekkiin.

Katherine kantaa yleensä pistoolia, mutta päivä oli epätavallisen lämmin vuodenaikaan nähden, eikä hänen vaatteidensa alle voinut piilottaa asetta. Koska hän oli minun seurassani, hän ei ollut edes vaivautunut ottamaan mukaan kyynelkaasupurkkia, joka on nykyään kaikkien ulkona liikkuvien naisten vakiovaruste.

Siitä puheen ollen, on mielenkiintoista, että samat ihmiset, jotka hysteerisesti vaativat aseiden takavarikointia ennen Cohenin lain hyväksymistä, vaativat nyt myös kyynelkaasusumutinten kieltämistä. Viime aikoina on jopa ollut tapauksia, joissa kyynelkaasuaan raiskaajiin käyttäneet naiset on asetettu syytteeseen törkeästä pahoinpitelystä. Maailmasta on tullut niin hullu, että juuri mikään ei enää yllätä minua.

Päinvastoin kuin ulkomaailmassa, raiskaustapausta Järjestön sisällä ei voi edes kuvitella. Mutta en epäile hetkeäkään, että jos väkisinmakaaminen todella tapahtuisi, syyllinen saisi palkkiokseen kahdeksan grammaa lyijyä muutaman tunnin sisällä teostaan.

Kun saavuimme kotiin, Henry ja eräs toinen mies odottivat meitä. Henry halusi minun käyvän hänen kanssaan vielä kerran läpi kranaatinheittimen tähtäimen asetukset. He ottivat sen mukaansa lähtiessään. En vieläkään tiedä, mihin he aikovat sitä käyttää.

Katherine ja minä pidämme paljon Henrystä, ja tulemme kaipaamaan häntä uudessa yksikössämme. Järjestön menestys riippuu Henryn kaltaisista yksilöistä.

Katherine on jo opettanut Henrylle valtaosan meikkaus- ja naamioimisnikseistään ja hän antoi Henrylle mukaan valtaosan peruukeistamme sekä tekoparroista, meikeistä ja muista vastaavista välineistämme.