LUKU VI

13.10.1991. Eilen kello 9:15 aamulla pommimme räjähti FBI:n valtakunnallisessa päämajassa. Huolemme pommin suhteellisen pienestä koosta oli turha, sen aiheuttamat vahingot ovat valtavia. Saimme varmasti keskeytettyä suuren osan FBI:n päämajan toiminnoista vähintään muutamaksi viikoksi ja näyttää myös siltä, että onnistuimme tuhoamaan heidän uuden tietokonekompleksinsa.

Eilinen päivä alkoi osaltani jo viiden aikaan aamulla, kun aloin auttaa Ed Sandersia sekoittamaan lämmitysöljyä ammoniun-nitraatti -lannoitteeseen Yksikkö 8:n autotallissa. Nostimme yli 200 paunan säkit yksitellen pystyyn ja tökkäsimme ruuvimeisselillä säkin päätyihin reiät, joista juuri ja juuri mahtui suppilo läpi. Minä pitelin säkkiä ja suppiloa Edin valuttaessa gallonan verran öljyä jokaiseen.

Sitten laitoimme reilusti teippiä reiän päälle ja minä käänsin säkin ylösalaisin, jotta ainekset sekoittuisivat, Edin täyttäessä sillä välin öljykanisteria letkusta, joka johti heidän talonsa öljypannuun. Kaikkien neljänkymmenenneljän säkin täyttäminen kesti lähes kolme tuntia, ja olin aivan naatti homman jälkeen.

Tällä välin George ja Henry olivat varastamassa sopivaa kuorma-autoa. Koska meillä oli vain noin kaksi ja puoli tonnia räjähteitä, emme tarvinneet isoa täysperävaunu-rekkaa. Päätimme siis hankkia kuorma-auton, joka kuului toimistotarvikefirmalle. George ja Henry seurasivat haluamaansa kuorma-autoa omalla autollamme, kunnes se pysähtyi viemään tilausta. Kun kuljettaja - neekeri - avasi kuorma-auton peräoven ja astui sisään, Henry hyppäsi hänen peräänsä ja lopetti hänet nopeasti ja äänettömästi puukollaan.

George seurasi henkilöautolla Henryn ajaessa talliin. He peruuttivat sisään juuri kun minä ja Ed olimme lopettelemassa hommiamme. He ovat varmoja, ettei kukaan kadulla huomannut mitään.

Meiltä kesti vielä puolisen tuntia purkaa kuorma-autosta tonnin verran kopiopaperia ja sekalaista toimistotavaraa ja sitten varovasti pakata dynamiittilaatikkomme ja öljyllä käsitellyt lannoitesäkkimme tilalle. Lopuksi vedin kaapelin ja kytkimen läpivientiputken kautta tavaratilasta kuorma-auton ohjaamoon. Jätimme kuljettajan ruumiin auton tavaratilaan.

George ja minä suuntasimme autollamme FBI:n rakennusta kohti Henryn seuratessa kuorma-autolla. Tarkoituksenamme oli pysäköidä lähelle 10. kadun huoltokäytävää ja odottaa, kunnes kellarikerroksen rahtiovi aukeaisi jollekin kuljetukselle Henryn odottaessa "meidän" kuorma-autossamme parin korttelin päässä. Meidän piti sitten ilmoittaa Henrylle radiopuhelimella.

Ajaessamme rakennuksen ohi huomasimme kuitenkin, että kellarikerroksen sisäänkäynti oli auki eikä ketään ollut näkyvissä. Ilmoitimme Henrylle ja jatkoimme matkaa noin seitsemän tai kahdeksan korttelin verran, kunnes löysimme hyvän parkkipaikan. Sitten lähdimme kävelemään hitaasti takaisinpäin koko ajan kellojamme vahtien.

Olimme vielä kahden korttelin päässä, kun jalkakäytävä alkoi täristä voimakkaasti allamme. Eikä aikaakaan, kun paineaalto osui meihin - korvia huumaava jyrähdys, jota seurasi valtava ääni, josta erottui ainakin kimeä särkyvän lasin helinä kaikkialla ympärillämme.

Vieressämme olevan kaupan näyteikkunat ja kymmenet muut lasipinnat, jotka saatoimme tien varrella nähdä, olivat särkyneet pieniksi sirpaleiksi. Kimalteleva ja tappava lasinsirusade jatkui pari sekuntia, kun ylempien kerrosten ikkunat tippuivat alas. Pikimusta savupilvi nousi ylös suoraan edessämme.

Juoksimme viimeiset kaksi korttelia ja näimme pettymykseksemme, että FBI:n päämaja näytti aivan ehjältä - lukuun ottamatta puuttuvia ikkunaruutuja. Suuntasimme 10. kadun huoltokäytävän ovelle, jonka ohi olimme ajaneet muutamaa minuuttia aiemmin. Paksu, tukahduttava savu leijaili ylös rampilta, joka johti kellarikerrokseen, eikä sisään menon yrittäminen tullut kysymykseenkään.

Tusinoittain ihmisiä parveili sisäpihalle johtavan huoltokäytävän alueella, jotkut menivät sisään toisten tullessa ulos. Monella oli ankaraa verenvuotoa, joka johtui sirpalevammoista, toisilla taas oli eriasteisia shokin oireita. Osan kasvoilta saattoi vain lukea suurta hämmästystä ja epäuskoa. George ja minä vedimme syvään henkeä ja kiirehdimme sisäänkäynnin läpi. Kukaan ei kysellyt mitään tai edes vilkaissut meitä epäilevästi.

Alue oli täydellisen tuhon näyttämö. Rakennuksen koko Pennsylvania Avenuen -puoleinen siipi oli sortunut, mitä pystyimme siinä vaiheessa näkemään, osittain rakennuksen sisäpihalle ja osittain kadulle. Valtava, ammottava aukko oli syntynyt sisäpihan asfalttiin aivan sortuneen rakennuksen jäännösten taakse. Juuri tuosta aukosta suurin osa mustasta savusta nousi.

Katollaan olevia henkilö- ja kuorma-autoja, murskautuneita toimistokalusteita sekä rakennuksesta irronnutta rojua oli joka puolella - kuten myös ruumiita, joita oli järkyttävän paljon. Ja kaiken yllä leijaili yönmusta savu, joka poltti silmiämme ja keuhkojamme, pimentäen kirkkaana alkaneen aamun hämäräksi.

Otimme muutaman askeleen piha-alueella arvioidaksemme aikaansaamamme tuhot. Meidän piti kahlata nivusiamme myöten paperimeressä, joka oli valunut siihen lukemattomista hyllystöistä täynnä kansioita. Siinä oli varmasti tuhat hyllyä. Näytti siltä, että ne olivat valuneet siihen ylemmässä kerroksessa sijainneesta, nyttemmin sortuneesta siivestä. Nyt siinä oli vain täysin sekaisin olevia murskaantuneita hyllyjä yltäen noin 20 jalan korkeuteen asti, pituutta tällä röykkiöllä oli jotain 80 ja 100 jalan väliltä. Sikin sokin oli myös kansioiden sisältö, joka oli levittynyt tasaisesti ympäri pihaa.

Katsellessamme tuhoa ajatuksemme sukkuloivat kauhun ja ilon välillä, ja yhtäkkiä Henryn pää nousi ylös muutaman jalan päässä meistä. Hän oli kiipeämässä ylös railosta arkistokaappien välissä. Olimme molemmat järkyttyneitä nähdessämme hänet, sillä hänen oli pitänyt liueta paikalta heti pysäköityään auton ja odottaa meidän hakevan hänet tapaamispaikalta.

Nopeasti hän kuitenkin selitti kaiken menneen niin sujuvasti kellarissa, että hän oli päättänyt jäädä alueelle odottamaan räjähdystä. Hän oli varmuuden vuoksi käynnistänyt räjähteiden ajastimen ajaessaan ramppia alas rakennuksen sisään, ettei voisi muuttaa mieltään mahdollisten vastoinkäymisten takia. Vaikeuksia ei kuitenkaan ollut ilmennyt. Hän ei kohdannut edes vastarintaa, musta vartijakin vain heilautti kättään tervehdykseksi hänen ajaessaan kellarikerrokseen. Kaksi muuta kuorma-autoa oli purkamassa lastiaan laiturilla, mutta Henry ajoi niiden ohi pysäyttäen kuorma-auton mahdollisimman tarkkaan rakennuksen Pennsylvania Avenuella olevan siiven alle, sikäli kuin Henry sijaintinsa saattoi tietää.

Hän oli kasannut pinon rahtikirjoja ojentaakseen ne kenelle tahansa, joka häneltä jotain kyselisi, mutta ketään ei kiinnostanut. Hän käveli tylsistyneen näköisen mustan vartijan ohi, palasi rampille ja käveli ulos kadulle.

Hän odotteli puhelinkopin luona korttelin päässä tapahtumapaikasta kunnes räjähdykseen oli enää minuutti aikaa, jolloin hän soitti Washington Postin uutistoimitukseen. Hänen lyhyt viestinsä kuului: "Kolme viikkoa sitten te ja miehenne tapoitte Carl Hodgesin Chicagossa. Maksamme nyt potut pottuina kavereillenne poliittisessa poliisissa. Kohta tasaamme tilit myös teidän ja kaikkien muiden pettureiden kanssa. Eläköön valkoinen Amerikka!"

Tuon pitäisi ravistella heitä sen verran, että meistä tehdään muutama hyvä juttu isoilla otsikoilla!

Henry oli palannut paikalle vain minuutin meitä nopeammin, mutta senkin ajan hän oli osannut käyttää hyödyllisesti. Hän osoitti muutamaa vaaleanharmaata savukiehkuraa, jotka hitaasti alkoivat nousta siitä paperikasasta, jonka luota hän juuri oli poistunut. Hän virnisti tyytyväisenä pudottaessaan tupakansytyttimensä takaisin taskuun. Henry vastaa kokonaista armeijaa.

Ollessamme juuri lähdössä kuulin valitusta ja katsoessani äänen suuntaan näin parikymppisen naisen makaavan puoliksi teräsoven ja muun romun alla. Hänen kauniit kasvonsa olivat likaiset ja ruhjeilla ja hän näytti olevan vain puoliksi tajuissaan. Nostin oven pois hänen päältään ja näin, että toinen jalka oli vääntynyt pahannäköisesti hänen alleen. Verta lensi kaaressa syvästä haavasta hänen reidessään.

Otin hänen vyönsä nopeasti ja yritin tehdä siitä painesiteen. Verentulo hidastui hieman, mutta ei tarpeeksi. Revin palan hänen mekostaan ja painoin sillä haavaa sillä välin, kun George poisti kengännauhansa ja sitoi niillä siteen paikalleen. Kannoimme hänet Georgen kanssa jalkakäytävälle niin hellästi kuin vain saatoimme. Hän valitti äänekkäästi murtuneen jalan oietessa suoraksi.

Tytöllä ei näyttänyt olevan muita vakavia vammoja jalan lisäksi, joten hän tulisi todennäköisesti selviämään tästä. Samoin ei ollut kaikkien muiden laita. Nojatessani eteenpäin yrittäessäni estää naisen verenvuodon huomasin ensimmäistä kertaa kymmenet muut uhrit alueella. Alle parinkymmenen jalan päässä toinen nainen makasi liikkumatta, hänen kasvonsa olivat veren peitossa ja toisella puolella päätä oli ammottava reikä. Näky oli järkyttävä, voin nähdä sen yhä joka kerran kun suljen silmäni.

Viimeisimpien arvioiden mukaan noin 700 ihmistä kuoli räjähdyksessä tai menehtyi raunioihin. Tuohon lukuun sisältyy noin 150 henkilöä, jotka olivat alemmissa kellarikerroksissa, näiden ihmisten ruumiita ei vielä ole löydetty.

Television uutismiehen mukaan voi kestää yli kaksi viikkoa kunnes tarpeeksi romua on poistettu alueelta, että päästään käsiksi noihin kerroksiin. Tämä uutinen ja muut eilen ja tänään kuulemamme viittaavat siihen, että uudet tietokonejärjestelmät kellarikerroksissa ovat joko täysin tuhoutuneet tai erittäin pahasti vaurioituneet.

Koko eilispäivän ja suurimman osan tästäkin päivästä katselimme televisiolähetyksiä pelastustoimista, kuinka ruumiita ja haavoittuneita kannettiin ulos rakennuksesta. On erittäin raskasta kantaa vastuuta iskusta, koska suurin osa uhreista oli pelkkiä pelinappuloita, jotka eivät olleet yhtään enempää kiinnostuneita sairaasta rotumme tuhoavasta filosofiasta, jota Systeemi harjoittaa, kuin mekään olemme.

Mutta on mahdotonta tuhota Systeemiä satuttamatta tuhansia syyttömiä ihmisiä - mahdotonta. Se on syöpä, joka on juurtunut liian syvälle lihaamme. Ja ellemme tuhoa Systeemiä ennen kuin se tuhoaa meidät - jos emme leikkaa tätä syöpää elävästä lihastamme - koko rotumme tulee kuolemaan.

Olemme käyneet tämän läpi ennenkin, ja olemme kaikki täysin vakuuttuneita siitä, että se mitä teimme, on hyväksyttävää. On kuitenkin todella vaikeaa nähdä oman kansamme kärsivän niin paljon meidän tekojemme takia. Se, että amerikkalaiset ovat niin monen vuoden ajan vältelleet epämukavien päätösten tekoa, pakottaa meidät tekemään päätöksiä, jotka ovat todella kovia.

Ja eikö tämä olekin koko ongelman avain? Meitä vaivaava juutalaisesta liberaalidemokraatti-tasa-arvo -rutosta johtuva kansamme korruptio näkyy kaikkein selvimmin pehmeydessämme, haluttomuudessamme tunnistaa elämän kovempia tosiasioita.

Liberalismi on ennen kaikkea naisellinen, alistuva maailmankatsomus. Kenties naisellista parempi adjektiivi tätä kuvaamaan on lapsellinen. Se on sellaisten ihmisten maailmankatsomus, joilla ei ole moraalista kovuutta, henkistä voimaa seistä suorassa ja lähteä kaksintaisteluun elämän kanssa, jotka eivät voi sopeutua siihen todellisuuteen, ettei maailma ole valtava vaaleanpunainen ja sininen pehmustettu lastentarha, jossa leijonat makaavat rinnan lampaiden kanssa ja kaikki elävät onnellisesti elämänsä loppuun asti.

Myöskään ei rotumme henkisesti terveiden miesten tule koskaan edes toivoa maailman olevan tuollainen, edes vaikka se voisi olla. Tuo ajattelutapa on vieras, ennen kaikkea itämainen lähestymistapa elämään, ennemminkin orjien kuin Lännen vapaiden ihmisten maailmankuva.

Se on kuitenkin läpäissyt koko yhteiskuntamme. Jopa ne, jotka eivät tietoisesti hyväksy liberaalien oppeja, ovat niiden mädättämiä. Vuosikymmen toisensa jälkeen Amerikan rotuongelma on käynyt pahemmaksi. Mutta suurin osa niistä, jotka etsivät ratkaisua, he, jotka halusivat pitää Amerikan valkoisena, eivät koskaan löytäneet rohkeutta katsoa ilmiselviä ratkaisuja suoraan silmiin.

Kaikki mitä liberaalien ja juutalaisten tarvitsi tehdä, oli ruveta kirkumaan "epäinhimillisyydestä", "epäoikeudenmukaisuudesta" tai "kansanmurhasta", jotta kaikki, jotka jo miltei näkivät ratkaisun, kääntyivät kannoillaan kuin säikähtäneet kanit. Koska rotuongelmaan ei ollut ratkaisua, joka olisi kaikille reilu tai jonka kaikki voisivat pienen ylipuhumisen jälkeen hyväksyä ilman mitään hässäkkää tai epämiellyttävyyttä, he jatkoivat aiheen välttelemisen yrittämistä, toivoen, että se menisi pois itsestään. Ja sama on pätenyt juutalaisongelman, maahanmuutto-ongelman, ylikansoitusongelman, rotuhygieniaongelman ja tuhannen muun ongelman kanssa.

Kyllä, kykenemättömyys todellisuuden kohtaamiseen ja vaikeiden päätösten tekoon ovat sairauden nimeltä liberalismi näkyvimmät oireet. Liberaali välttää aina sen hetken pieniä epämukavuuksia, vaikka se väistämättä johtaisi suurempaan epämukavuuteen tulevaisuudessa ja kieltäytyy aina vastuun ottamisesta tulevaisuudesta - tämä on tapa, jolla liberaalin mieli toimii.

Siitä huolimatta, joka kerran kun televisiokamera kohdistuu silpoutuneeseen, säälittävään nuoren tytön - tai vaikka FBI:n miehen - ruumiiseen, jota kiskotaan ylös raunioista, vatsani vääntyy solmuun enkä saa henkeä. Meillä on hirveä, kerrassaan hirveä tehtävä edessämme.

Ja on jo selvää, että puolueelliset tiedotusvälineet yrittävät vakuuttaa ihmiset siitä, että se mitä teemme on väärin. Lakkaamatta he painottavat aiheuttamaamme kärsimystä tunkemalla joka väliin verisiä lähikuvia uhreista ja haastattelemalla sydäntäsärkevästi heidän omaisiaan. Haastattelijat kyselevät muun muassa tällaista: "Millaisten epäinhimillisten petojen uskot voineen tehdä tällaista tyttärellesi?" He ovat selvästi päättäneet tehdä FBI:n rakennuksen pommi-iskusta vuosisadan pahimman hirmutyön.

Ja todellakin, se on teko vailla vertaa. Kaikki pommi-iskut, tuhopoltot ja salamurhat, jotka vasemmisto on suorittanut tässä maassa, ovat olleet tähän verrattuna pelkkää näpertelyä.

Mutta millainen ero uutismedian asenteessa on! Muistan pitkän sarjan marxilaisten terroritekoja 20 vuotta sitten Vietnamin sodan aikaan. Moni valtion rakennus joutui tuhopolton tai pommi-iskun kohteeksi, ja monet syyttömät sivustakatsojat kuolivat, mutta tiedotusvälineet kirjoittivat näistä aina idealistien "protesteina".

Oli muun muassa aseistettujen ja vallankumouksellisten neekereiden jengi, jotka kutsuivat itseään "Mustiksi panttereiksi". Aina kun he ottivat yhteen poliisin kanssa lehdet ja televisiolähetykset olivat täynnä sydäntäsärkeviä haastatteluja mustista perheistä, joista kuolleet jengiläiset olivat - koskaan ei haastateltu poliisien leskiä. Ja kun yksi neekerityttö, joka kuului kommunistipuolueeseen, auttoi suunnittelemaan aseistettua välikohtausta oikeussaliin ja jopa järjesti aseen, jolla tuomari ammuttiin, tiedotusvälineet muodostivat hurraavan joukon hänen oikeudenkäynnissään ja yrittivät tehdä hänestä kansan sankarin.

Joka tapauksessa, juuri kuten Henry eilen oli varoittanut Washington Postia, me alkaisimme pian tasaamaan tilejä. Jonain päivänä meillä tulee vielä olemaan oikeasti amerikkalainen lehdistö tässä maassa, mutta ennen sitä täytyy monen päätoimittajan kurkku katkaista.

16.10. Olen taas vanhojen kaverieni luona Yksikkö 2:ssa. Nämä sanat on kirjoitettu lyhdynvalossa paikassa, jonka he minulle ja Katherinelle laittoivat latonsa vintille. Hieman koleaa ja alkukantaista, mutta saammepa ainakin olla täysin rauhassa. Tämä on ensimmäinen kerta, kun olemme saaneet olla kahdestaan koko yön.

Itse asiassa emme tulleet tänne peuhataksemme heinien seassa, vaan hakemaan ammuksia. Kaverimme Yksikkö 8:sta, jotka lähetettiin tänne viime viikolla hakemaan räjähteitä FBI-keikkaa varten, olivat ainakin osittain onnistuneet: He eivät saaneet erityisemmin kunnon räjähteitä ja olivat myöhässä niidenkin kanssa, jotka saivat. He miltei saivat itsensä hengiltä - mutta onnistuivat hankkimaan aikamoisen kasan sekalaista tavaraa Järjestölle.

He eivät kertoneet kaikkia yksityiskohtia, mutta he onnistuivat järjestämään kahden ja puolen tonnin kuorma-auton Aberdeenin harjoitusalueelle, joka on noin 25 mailin päässä täältä, täyttämään sen räjähteillä ja saamaan sen taas ulos - yhden sisäpuolella olevan jäsenemme avustuksella. Valitettavasti heidät yllätettiin tyhjentämästä yhtä varastoa, ja he joutuivat raivaamaan tiensä ulos ampumalla. Yksi heistä haavoittui vakavasti yhteenotossa.

Heidän onnistui eksyttää jäljittäjänsä ja he pääsivät niinkin pitkälle kuin Yksikkö 2:n maatilalle Baltimoren ulkopuolella ja ovat olleet täällä piilossa siitä asti. Mies, jota oli ammuttu, oli lähellä kuolemaa shokin ja verenhukan vuoksi, mutta yksikään tärkeä elin ei vaurioitunut, ja nyt hän näyttää jo selviävän, vaikka onkin yhä liian heikko siirrettäväksi.

Muut kaksi ovat puuhastelleet koko ajan kuorma-autonsa ympärillä, joka on pysäköity suoraan allemme. He ovat maalanneet sen uudelleen ja tehneet pari muuta muutosta, jottei autoa voisi tunnistaa heidän palatessaan sillä Washingtoniin.

He eivät kuitenkaan tule ottamaan räjähteitään mukaansa. Suurin osa niistä varastoidaan tänne ja käytetään alueella olevien yksiköidemme varustamiseen. Washingtonin kenttäjohto antaa meidän yksikkömme ottaa ensimmäisenä mitä haluamme.

Tavaraa onkin aikamoinen valikoima. Arvokkaimpia lienevät 30 laatikkoa sirpalekranaatteja, se tekee yhteensä 750 käsikranaattia! Me otamme kaksi laatikkoa mukaamme.

Sitten on noin sata maamiinaa, joita on eri tyyppejä ja kokoja - käteviä ansojen tekoon. Otamme pari-kolme sellaista.

Sitten on myös sytyttimiä ja vahvistimia joka lähtöön. Laatikkoja täynnä sytyttimiä pommeille, miinoille, kranaateille jne. Ja kahdeksan rullaa räjäytyskaapelia. Laatikollinen fosforikäsikranaatteja. Ja vielä kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä. Niin, siellä on todella 500 paunan pommikin. He pitivät niin kovaa meteliä yrittäessään nostaa sitä rekan lavalle, että vartija huomasi heidät. Otamme senkin mukaamme. Se on täytetty noin 250 paunalla tritonaalia, joka on sekoitus TNT:tä ja alumiinijauhetta. Voimme sulattaa ja valuttaa sen ulos pommista käyttääksemme massaa pienempiin pommeihin.

Olemme Katherinen kanssa erittäin iloisia voidessamme tehdä tämän reissun yhdessä, mutta olosuhteet ovat huolestuttavia. Aluksi George kysyikin, lähtisinkö Henryn kanssa matkaan, mutta Katherine vastusti. Hän valitti, ettei ollut tähän mennessä saanut kertaakaan osallistua yksikkömme toimintaan ja totta puhuen hän oli tuskin käynyt kahden piilopaikkamme ulkopuolella kuluneen kuukauden aikana. Hänellä ei ollut kuulemma aikomus olla pelkkänä kokkina ja taloudenhoitajana lopuille meistä.

Me kaikki olimme hiukan jännittyneitä suuren pommi-iskun jälkeen ja Katherine oli melko hurjana - melkein kuin feministi (Huomautus lukijalle: "Feminismi" oli eräänlainen joukkopsykoosi, joka pääsi valloilleen Vanhan aikakauden viimeisinä kolmena vuosikymmenenä. Sen vaivaamat naiset kielsivät naiseutensa ja inttivät olevansa "henkilöitä" eivätkä "naisia". Systeemi edisti tätä sekopäisyyttä ja promotoi sitä keinona jakaa rotumme itseään vastaan). George protestoi tulisesti, että Katherinea ei syrjitty, että meikkaus- ja naamiointikyvyt olivat olleet erittäin arvokkaita yksiköllemme ja että hän määräsi tehtäviä pelkästään sen perusteella, miten hän arveli meidän voivan toimia kaikkein tehokkaimmin.

Yritin rauhoittaa heitä sanomalla, että olisi varmaan parempi, jos nainen ja mies ajavat autoa täynnä salakuljetettavaa tavaraa kahden miehen sijaan. Poliisi oli viime päivien aikana pysäyttänyt todella paljon autoja aivan sattumanvaraisesti Washingtonin alueen ratsioissa.

Henry oli samaa mieltä kanssani, joten Georgekin myöntyi. Pelkään pahoin Georgen aavistelevan, että ainakin osasyy Katherinen mielenilmaukseen oli hänen halunsa olla mieluummin minun kuin Georgen seurassa.

Emme ole paljastaneet suhdettamme, mutta tuskinpa Henryllä tai Georgella on ollut vaikeuksia tajuta, että Katherine ja minä olemme rakastavaisia. Tämä luo varsin kiusallisen jännitteen ryhmäämme. Unohtamatta tietenkään, että koska sekä George että Henry ovat kumpikin terveitä miehiä ja että Katherine on ainoa nainen joukossamme, aiheuttaa tämä tiettyjä ongelmia
järjestölliseen kuriin.

Järjestö on tehnyt myönnytyksiä avioliittojen kohdalla, joissa kumpikin osapuoli on saman yksikön jäseniä, siinä mielessä, että aviomiehillä on veto-oikeus kaikkiin heidän vaimoilleen annettuihin käskyihin. Mutta tuota poikkeusta lukuun ottamatta naisille pätee sama kuri kuin miehillekin ja lukuun ottamatta epämuodollisuutta, joka vallitsee lähes joka yksikössä, on Järjestön sääntöjen noudattamatta jättäminen aina erittäin vakava asia.

Olemme Katherinen kanssa jutelleet tästä, emmekä kumpikaan halua jättää suhdettamme pelkästään seksuaaliselle tasolle ilman mitään velvollisuuksia, mutta emme myöskään ole valmiita muodollistamaan suhdetta. Ensinnäkin meillä on vielä paljon opittavaa toisistamme. Toiseksi meillä on ensisijainen velvollisuus Järjestöä ja yksikköämme kohtaan, emmekä voi ihan heppoisin perustein tehdä mitään, mikä voisi vaikuttaa tuon velvollisuuden täyttämiseen.

Oli miten oli, meidän täytyy pian saada ongelmat ratkottua tavalla tai toisella.