LUKU III

21.9.1991. Jokaista lihastani särkee. Eilen vietimme 10 tuntia patikoiden, kaivaen ja kantaen kasoittain aseita metsien läpi. Tänä iltana siirsimme kaikki tarvikkeemme vanhasta asunnosta uuteen piilopaikkaamme.

Hieman ennen puoltapäivää eilen saavuimme Bellefonten lähellä olevalle rampille ja nousimme pois moottoritieltä. Ajoimme niin lähelle piiloa kuin vain mahdollista, mutta vanha kaivostie, jota käytimme kolme vuotta sitten, oli tukossa ja läpipääsemätön kohdasta, joka oli yli mailin päässä siitä pisteestä, johon olimme ajatelleet ajavamme. Rinne tien vierellä oli sortunut ja olisi tarvittu raivaustraktori tien avaamiseksi. (Huomautus lukijalle: Turner käyttää kirjassaan niin kutsuttuja "englantilaisia mittayksiköitä" mitoissaan, jotka olivat edelleen yleisesti käytössä Pohjois-Amerikassa viimeisten Vanhan kauden vuosien aikana. Niille, joille mitat eivät ole tuttuja: Maili oli 1,6 km, gallona oli 3,8 litraa, jalka oli 0,3 metriä, jaardi oli 0,91 metriä, tuuma oli 2,5 cm ja pauna suunnilleen 0,4 kg).

Seurauksena oli se, että patikoimme kaksi mailia suuntaansa vajaan puolen mailin sijaan. Meidän piti myös tehdä kolme reissua saadaksemme kaikki tavarat autoon. Toimme lapioita, köyden ja muutaman suuren kankaisen postisäkin (Yhdysvaltojen Postin "lahjoitus"), mutta, kuten huomasimme, työkalut olivat surullisen riittämättömät tehtävään.

Patikointi autolta piilolle lapiot olallamme oli itse asiassa virkistävää pitkän ajomatkan jälkeen Washingtonista asti. Päivä oli mukavan viileä, syksyiset puut olivat kauniit ja vanha hiekkatie, joskin umpeen kasvanut, tarjosi mukavan kävelyretken suurimmaksi osaksi matkaa.

Edes kaivaminen öljytynnyrin (itse asiassa 50 gallonan kemikaalisäiliö irrotettavalla kannella) - jonne olimme piilottaneet aseemme - kannelle ei ollut pahempi tehtävä. Maaperä oli melko pehmeää, eikä meiltä kestänyt tuntiakaan kaivaa viisi jalkaa syvä kuoppa ja sitoa köysi nostokahvoihin, jotka oli hitsattu tynnyrin kanteen.

Sitten ongelmat alkoivat. Me molemmat kiskoimme köydestä niin lujaa kuin pystyimme, mutta tynnyri ei liikahtanut tuumaakaan. Aivan kuin se olisi valettu betoniin.

Vaikka tynnyri painoi liki 400 paunaa, me kaksi olimme onnistuneet laskemaan sen kuoppaan ihan vaikeuksitta kolme vuotta sitten. Silloin tietenkin sen ympärillä oli ollut monta tuumaa tyhjää tilaa. Nyt maa oli valunut ja pakkautunut tiiviisti kiinni metalliin.

Luovuimme tynnyrin nostamisesta ja päätimme avata sen siinä missä se oli. Tehdäksemme sen meidän piti kaivaa melkein toista tuntia, suurentaaksemme kuoppaa ja raivataksemme muutaman tuuman tilaa kannen ympärille saadaksemme kätemme lukituspannalle, joka piti kannen paikoillaan. Vielä senkin jälkeen minun piti mennä kuoppaan pää edellä Henryn pitäessä kiinni jaloistani.

Vaikka tynnyrin ulkopuoli oli maalattu asfaltilla ruostumisen ehkäisemiseksi, lukitussalpa oli umpiruosteessa ja rikoin ainoan ruuvimeisselimme, jolla yritimme vääntää sitä auki.

Viimein, pitkän miettimisen jälkeen, onnistuin murtamaan lukon lapion terällä. Kiinnityspanta aukesi, mutta kansi pysyi tiukasti kiinni ilmeisesti rummun päälle laittamamme asfalttipäällystyksen vuoksi. Työskentely pää alaspäin ahtaassa kolossa oli vaikeaa ja uuvuttavaa. Meillä ei ollut mitään tarpeellisia työkaluja kannen alle pääsemiseksi ja sen auki kampeamiseksi. Vihdoin, melkein epätoivoisina, sidoin jälleen kerran köyden kädensijaan. Henry ja minä kiskaisimme lujasti ja kansi ponnahti irti!

Sitten minun oli jälleen vain mentävä pää edellä koloon, kannatellen itseäni toisella kädellä tynnyrin reunasta, ja ojentaa huolellisesti käärityt asekääröt ylös kehoani myöten niin, että Henry ylettyi ottamaan ne vastaan.

Muutama suurempi käärö - ja siihen kuului kuusi sinetöityä purkkia ammuksia - olivat kummatkin liian raskaita ja hankalan kokoisia tällä menetelmällä nostettaviksi, joten ne piti nostaa ylös köyden avulla.

Lienee tarpeetonta sanoa, että kun olimme saaneet tynnyrin tyhjäksi, olin täysin loppu. Käsiäni särki, jalkani vapisivat, vaatteeni olivat hiestä likomärät. Silti meidän piti vielä kantaa yli 300 paunan verran ammuksia puolen mailin matka tiheän metsän läpi, ylös mäkeä ja vielä yli mailin verran takaisin autolle.

Jos meillä olisi ollut sopivat kantovälineet tavaroiden kuljetukseen selässämme, olisimme ehkä voineet kantaa kaikki yhdellä reissulla. Helposti ne olisi kaikki saatu vietyä kahdella reissulla. Mutta koska meillä oli epäkäytännölliset postisäkit, joita jouduimme kantamaan käsissämme, jouduimme tekemään kolme erittäin kivuliasta reissua.

Jouduimme pysähtymään noin sadan jaardin välein ja laskemaan kantamuksemme maahan minuutiksi ja viimeiset kaksi reissua teimme vieläpä täydellisessä pimeydessä. Koska oletimme operaation olevan ohi ennen pimeän tuloa, emme olleet tuoneet mukanamme edes taskulamppua. Jos emme tulevaisuudessa suunnittele operaatioitamme paremmin, meillä tulee olemaan kovat ajat edessämme!

Matkallamme takaisin Washingtoniin pysähdyimme kahville ja voileiville pieneen tienvarsikahvilaan Hagerstownin lähellä. Siellä oli noin tusinan verran ihmisiä ja sisään tullessamme kello yhdentoista uutiset olivat juuri alkamassa tv:ssä tiskin takana. Se oli uutislähetys, jota en ikinä unohda.

Päivän suuri uutinen oli se mitä Järjestö oli tehnyt Chicagossa. Systeemi, ilmeisesti, oli tappanut yhden meistä ja vastaiskuna olimme tappaneet kolme heistä ja sitten käynnistäneet uskomattoman - ja onnistuneen - tulitaistelun viranomaisten kanssa. Lähes koko uutislähetys keskittyi näiden tapahtumien kertaamiseen.

Tiesimme jo lehtien perusteella, että yhdeksän jäsentämme oli pidätetty Chicagossa viime viikolla, ja ilmeisesti heillä oli ollut rankkaa Cookin piirikunnan putkassa, jossa yksi heistä oli kuollut. Uutistenlukijan kertomuksesta oli mahdotonta olla täysin varma siitä, mitä todellisuudessa oli tapahtunut, mutta jos Systeemi oli toiminut tapansa mukaan, viranomaiset olivat laittaneet jäsenemme yksin täynnä mustia oleviin selleihin ja sitten sulkeneet silmänsä ja korvansa siltä, mitä siitä seurasi.

Se oli pitkään ollut Systeemin lain ulkopuolinen tapa rangaista jäseniämme silloin kun he eivät saa aikaiseksi mitään syytettä, joka pitäisi oikeudessa. Se on törkeämpi ja julmempi rangaistus kuin yksikään niistä, joita keskiaikaisissa kidutuskammioissa tai KGB:n kellareissa jaeltiin. He myös selviävät siitä, koska uutisissa ei yleensä edes myönnetä, että niin tapahtui. Yleensä jos yrität todistaa kansalle, että rodut ovat todellakin tasavertaisia, kuinka voit myöntää, että on pahempi että sinut lukitaan selliin joka on täynnä mustia rikollisia kuin jos sinut lukittaisiin selliin, joka on täynnä valkoisia rikollisia?

Joka tapauksessa, päivä sen jälkeen kun meidän miehemme - jota uutistoimittaja kutsui Carl Hodgesiksi, jonka nimisestä en ollut ikinä ennen kuullutkaan - tapettiin, Chicagon Järjestö täytti lupauksensa, jonka se oli tehnyt yli vuosi sitten, tilanteessa, jossa yksi meidän miehistämme loukkaantui vakavasti chicagolaisessa putkassa. He yllättivät Cookin piirikunnan sheriffin tämän kodin ulkopuolella ja ampuivat hänen päänsä irti haulikolla. He jättivät lapun hänen rintaansa, jossa luki: "Tämä on Carl Hodgesin puolesta". Se tapahtui lauantaiyönä. Sunnuntaina Systeemi oli jo aseissa. Cookin piirikunnan sheriffi oli ollut poliittinen ase, etulinjan shabbos goy, ja he olivat todella raivoissaan.

Vaikka heidän sunnuntaina lähettämänsä uutiset välittyivät vain Chicagon alueelle, he toivat esiin useita yhteiskunnan pilareita alueella tuomitsemaan salamurhan ja Järjestön erityisissä tv-esiintymisissä. Yksi puhujista oli "vastuuntuntoinen konservatiivi" ja toinen Chicagon juutalaisyhteisön johtaja. Kaikki he kuvasivat Järjestöä "rasististen kiihkoilijoiden jengiksi" ja kehottivat "kaikkia oikein ajattelevia chicagolaisia" yhteistyöhön poliittisen poliisin kanssa noiden sheriffin tappaneiden "rasistien" kiinniottamisessa.

No, varhain tänä aamuna tuo vastuuntuntoinen konservatiivi menetti molemmat jalkansa ja sai vakavia sisäisiä vammoja kun pommi, joka oli viritetty hänen autonsa starttiin, räjähti. Juutalainen puhemies oli vielä onnettomampi. Joku käveli hänen luokseen hänen odottaessaan hissiä toimistonsa aulassa, veti takkinsa alta kirveen ja halkaisi tuon hyvän juutalaisen pään päälaesta hartioihin, kadoten tämän jälkeen ruuhka-ajan ihmisvilinään. Järjestö otti heti vastuun molemmista teoista.

Sen jälkeen todella räjähti. Illinoisin kuvernööri määräsi kansalliskaartin Chicagoon auttamaan paikallista poliisia ja FBI:n agentteja metsästämään Järjestön jäseniä. Tuhansia ihmisiä pysäytettiin tänään Chicagon kaduilla ja he joutuivat todistamaan henkilöllisyytensä. Systeemin paranoia on todella näkyvää.

Tänään iltapäivällä kolme miestä saarrettiin pieneen kerrostaloon Cicerossa. Joukot ympäröivät koko korttelin, samalla kun saarretut miehet ammuskelivat poliisin kanssa. Televisiokameroita oli kaikkialla, varmistamassa innoissaan, että tappo ei jää kuvaamatta.

Yhdellä miehellä asunnossa oli ilmeisesti tarkkuuskivääri, koska kaksi mustaa poliisia ammuttiin yli korttelin matkan päähän ennen kuin tajuttiin, että neekerit ammuttiin valikoiden ja univormupukuisia valkoisia ei ammuttu lainkaan. Tämä valkoisiin-osumattomuus ei ilmeisesti koskenut siviilipukuisia poliittisia poliiseja, koska FBI:n agentti kuoli konepistoolin sarjaan paljastaessaan itsensä hetkeksi yrittäessään heittää kyynelkaasukranaatin asunnon ikkunasta sisään.

Katselimme tapahtumaa televisiosta hengitys salpaantuneena mutta todellinen kliimaksi tuli kun asunto vyörytettiin ja todettiin tyhjäksi. Nopea kaikkien talon asuntojen etsintäkään ei paljastanut pyssymiehiä.

Pettymys tästä juonenkäänteestä oli selvästi kuultavissa uutistoimittajan äänessä, mutta tiskin toisessa päässä istuva mies vihelsi ja taputti kun julkistettiin, että "rasistit" olivat todennäköisesti päässeet livahtamaan karkuun. Tarjoilija hymyili tälle ja meistä näytti selvältä, että vaikka Chicagossa ei Järjestön toimia yksimielisesti hyväksyttykään, ei niitä myöskään tuomittu yksimielisesti.

Aivan kuin Systeemi olisi aavistanut tällaisen reaktion iltapäivän tapahtumiin, sillä uutisrintama kääntyi Washingtoniin, jossa Yhdysvaltain oikeusministeri oli kutsunut koolle erikoistiedotustilaisuuden. Oikeusministeri ilmoitti, että liittovaltion hallitus antoi kaikki poliisivoimansa käyttöön työssä kitkeä Järjestö pois. Hän kuvasi meitä "kieroutuneiksi rasistisiksi rikollisiksi" joita motivoi pelkkä viha ja jotka halusivat "perua kaiken edistyksen pyrkimyksessä todellista tasa-arvoa kohti" jonka Systeemi oli saanut aikaiseksi viime vuosina.

Kaikkia kansalaisia kehotettiin olemaan varuillaan ja auttamaan hallitusta murskaamaan "rasistisen salaliiton". Kaikki, jotka havaitsivat epäilyttävää toimintaa, varsinkin tuntemattomilta, olivat velvollisia ilmoittamaan siitä lähimpään FBI:n toimistoon tai ihmisoikeusneuvostolle.

Ja sitten hän sanoi jotain todella suoraan, jotain, joka todella paljasti kuinka huolissaan Systeemi oli. Hän sanoi, että jokaista kansalaista, joka salaisi tietoa meistä tai joka antaisi meille suojaa tai apua "tultaisiin rankaisemaan ankarasti". Nuo olivat hänen tarkat sanansa - jotka olisi voinut olettaa kuulevansa Neuvostoliitossa, mutta jotka särähtäisivät ikävästi amerikkalaisten enemmistön korvaan, huolimatta median niiden oikeuttamiseksi tekemästä kovasta propagandatyöstä.

Kaikki ne riskit, jotka väkemme Chicagossa oli ottanut, palkittiin enemmän kuin hyvin kun oikeusministeri onnistuttiin provosoimaan sellaiseen psykologiseen haparointiin. Tämä tapaus, jossa onnistuttiin aiheuttamaan Systeemin horjumista tällä tavalla, myös todistaa yllätyshyökkäysten arvon. Jos Systeemi olisi pysynyt rauhallisena ja harkinnut tarkemmin reaktiotaan meidän toimiimme Chicagossa, se ei olisi ainoastaan jättänyt haparoimatta tällä tavalla - jonka ansiosta saamme satoja uusia jäseniä - vaan se olisi todennäköisesti keksinyt tavan saada vieläkin suuremman osan väestöstä tukemaan taisteluaan meitä vastaan.

Uutislähetys päättyi ilmoitukseen, että tiistai-iltana (eli tänään) lähetettäisiin tunnin pituinen "erikoislähetys" "rasistisesta salaliitosta". Olemme juuri saaneet katsottua tämän "erikoislähetyksen" ja se oli todella valheellinen, täynnä virheitä ja vääriä johtopäätöksiä sekä täysin keksittyjä juttuja eikä mielestämme kovin vakuuttava. Mutta yksi asia on varma: mediapimento on ohi. Chicago antoi Järjestölle välittömästi julkkisstatuksen ja me tulemme varmasti olemaan ykköskeskustelunaihe koko maassa.

Kun eilisiltainen uutislähetys päättyi, Henry ja minä nielaisimme viimeiset suupalat ateriastamme ja astelimme ulos. Olin täynnä tunteita: jännitystä, iloa Chicagon väkemme onnistumisesta, hermostuneisuutta siitä, että olin yksi maanlaajuisen jahdin kohteista, häpeää siitä, ettei yksikään Washingtonin alueen yksiköistämme ole osoittanut samantapaista aloitteellisuutta kuin Chicagon yksiköt.

Himoitsin tehdä jotakin ja ensimmäisenä mieleeni tuli yrittää solmia jonkinlainen yhteys siihen mieheen, joka kahvilassa osoitti sympatiaa meitä kohtaan. Halusin ottaa lentolehtisiä autostamme ja laittaa niitä jokaisen parkkipaikalla olevan auton tuulilasinpyyhkijän alle.

Maanalaiset yksiköt koostuvat jäsenistä, jotka ovat tuttuja viranomaisille ja joista on annettu pidätysmääräys. Heidän tehtävänsä on tuhota Systeemi suoralla toiminnalla.

"Lailliset" yksiköt koostuvat jäsenistä, jotka eivät ole tällä hetkellä Systeemin tiedossa. (Todellakin, olisi mahdotonta suurimman osan kohdalla todistaa, että he todella ovat jäseniä. Tässä tapauksessa olemme käyttäneet yhtä sivua kommunistien toimintaoppaasta). Heidän tehtävänsä on antaa meille tiedustelutietoja, rahoitusta, juridista suojaa ja muuta tukea.

Aina kun maanalainen jäsen havaitsee mahdollisen värvättävän, hänen tulee välittää tieto siitä jollekin "lailliselle" jäsenelle, joka sittemmin lähestyy kyseistä ihmistä ja ottaa hänestä selvää. "Laillisten" tulee myöskin hoitaa matalariskinen propagandatoiminta, kuten lehtisten levitys. Suoraan sanottuna, meillä ei olisi saanut olla yhtään Järjestön lentolehtistä mukanamme.

Odotimme kunnes mies, joka oli taputtanut Chicagon jäsentemme paolle, tuli ulos ja käveli avolava-autolleen. Ajoimme hänen ohitseen ja otimme hänen rekisterinumeronsa ylös samalla kun ajoimme pois parkkipaikalta. Kunhan verkosto on perustettu, tieto menee sopivalle henkilölle, joka aloittaa jatkotoimet.

Saavuttuamme takaisin asunnolle, George ja Katherine olivat yhtä innostuneita kuin Henry ja minä. Hekin olivat nähneet uutislähetyksen. Päivän rasituksista huolimatta en voinut nukkua yhtään enempää kuin hekään ja änkesimme kaikki autoon, Georgen ja Katherinen jakaessa takapenkin osan rasvaisesta rahdistamme kanssa ja lähdimme koko yön auki olevaan drive-in elokuvateatteriin. Voisimme olla autossa ja puhua aivan rauhassa herättämättä mitään huomiota, ja juuri niin teimmekin aina aamun pikkutunneille asti.

Yksi asia, jonka päätimme, oli se, että siirtyisimme välittömästi uuteen kortteeriin, jonka George ja Katherine olivat eilen löytäneet. Vanha asunto ei vain yksinkertaisesti ollut tyydyttävä. Seinät olivat niin ohuet, että jouduimme kuiskaamaan toisillemme, jotta naapurit eivät kuulleet meitä. Ja olen varma, että meidän epätavalliset työaikamme ovat jo saaneet naapurit arvuuttelemaan, mitä me teemme elantomme eteen. Ja kun Systeemi koko ajan kehottaa kaikkia raportoimaan heti epäilyttävän näköisistä muukalaisista, oli vain yksinkertaisesti vaarallista jäädä sellaiseen paikkaan, jossa oli niin vähän yksityisyyttä.

Uusi paikka on paljon parempi kaikilta muilta osin paitsi vuokraltaan. Koko rakennus on meidän. Itse asiassa se on betonirakenteinen liikerakennus, joka joskus toimi pienenä korjaamona yhdessä autotallimaisessa huoneessa alakerrassa, toimistojen ja varastotilan ollessa yläkerrassa.

Paikka on purku-uhan alla, koska se on keskellä paikkaa, johon on viimeiset neljä vuotta suunniteltu uutta moottoritien liittymää. Kuten kaikki valtion projektit tänä päivänä, sekin on pantu jäihin - luultavasti pysyvästi. Vaikka sadoille tuhansille miehille maksetaan siitä, että he rakentaisivat uusia moottoriteitä, yhtään ei itse asiassa ole rakennettu. Viimeiset viisi vuotta suurin osa maan teistä on rapistunut pahasti ja vaikka aina voi nähdä tienkorjausryhmän seisoskelemassa jossain, mitään ei näytetä saavan korjattua.

Valtio ei itse asiassa ole edes vaivautunut ostamaan maata jolle se on päättänyt rakentaa uutta moottoritietä, jättäen maan omistajille kelvottoman palan maata. Lain mukaan tämän rakennuksen omistaja ei saisi vuokrata sitä, mutta ilmeisesti hänellä on järjestely jonkun tuttunsa kanssa kaupungintalolla. Meille tästä on se etu, ettei rakennuksen asuttamisesta ole mitään virallista tietoa, ei sosiaaliturvatunnuksia poliisille, ei piirikunnan rakennustarkastajaa tai palopäällikköä tulossa tarkastuskäynnille. Georgen pitää vain viedä 600 dollaria käteisenä omistajalle kerran kuussa.

George uskoo omistajan, ryppyisen vanhan armenialaisen, jolla on vahva aksentti, uskovan meidän käyttävän paikkaa laittomien huumeiden valmistukseen tai varastetun tavaran varastointiin, eikä halua tietää yksityiskohtia. Uskoisin sen olevan hyvä asia, koska se tarkoittaa sitä, ettei hän ole nuuskimassa paikkoja.

Paikka näyttää ulospäin todella kamalalta. Sitä ympäröi kolmelta sivulta sotkuinen, ruosteinen ristikkoaita. Piha-alue on roskattu hylätyillä vedenlämmittimillä, puretuilla moottorinlohkoilla ja kaiken maailman ruostuneella romulla. Betoninen pysäköintialue etupihalla on halkeillut ja mustana vanhasta öljystä.

Rakennuksen etuseinässä oleva suuri kyltti on irronnut toisesta reunasta. Siinä lukee: "Hitsausta ja koneistusta, J.T. Smith & pojat". Puolet alakerran ikkunankarmeista puuttuu, mutta kaikki alakerran ikkunat on sentään laudoitettu sisäpuolelta.

Koko naapurusto on rähjäistä pienteollisuusaluetta. Seuraava rakennus vieressämme on pienen kuljetusliikkeen autohalli ja varasto. Kuorma-autoja ajaa sinne ja sieltä pois joka tunti yöt läpeensä, mikä tarkoittaa sitä, että poliisi ei ala epäilemään, vaikka näkisi meidän ajelevan siellä outoihin kellonaikoihin.

Joten, kun kerran päätimme toimia, teimme sen tänään. Koska meillä ei ollut sähköä, vettä eikä kaasua uudessa paikassamme, oli minun tehtävänäni ratkaista lämmitys-, valaistus- ja viemäröintiongelmat sillä välin, kun muut muuttivat tavaramme.

Veden palauttaminen oli helppoa kunhan löysin ensin vesimittarin ja poistin siitä kannen. Laitettuani veden päälle raahasin paljon raskaita romuja mittarin eteen, ettei kukaan vesiyhtiöstä ainakaan todennäköisesti löytäisi sitä, jos kukaan edes tulisi sitä etsimään.

Sähkö olikin hieman vaikeampi pulma. Sähkölinjat kulkivat edelleen sähkötolpasta talolle, mutta virta oli katkaistu mittarilta, joka oli talon ulkoseinässä. Minun piti varovaisesti tehdä reikä seinään mittarin kohdalle sisäpuolelta, ja sen jälkeen tein "ohituksen" terminaalien välille. Se vei minulta melkein koko päivän.

Loppupäivä meni siinä kun peitin varovasti kaikki raot alakerran ikkunoiden laudoituksissa ja naulasin raskaita vanereita yläkerran ikkunoihin, jotta ikkunoista ei öisin näkyisi minkäänlaista valoa.

Meillä ei ole vieläkään lämmitystä eikä minkäänlaista ruuanlaittomahdollisuutta pois lukien lämmityslevy, jonka toimme mukanamme edellisestä paikasta. Mutta sentään ainakin vessa toimii ja asuintilamme ovat siedettävän puhtaat, joskin aika paljaat. Voimme jatkaa nukkumista lattialla makuupusseissamme jonkin aikaa ja ostaa muutaman sähkölämmittimen sekä jotain muuta välttämätöntä seuraavien muutaman päivän aikana.