LUKU XXVIII

9.11.1993. On vielä kolme tuntia aamunkoittoon, ja kaikki on valmista. Käytän ajan kirjoittaakseni muutaman sivun - viimeiset päiväkirjamerkintäni. Sen jälkeen minulla on yksisuuntainen matka Pentagoniin. Ydinkärki on kiinnitetty vanhan Stearman-koneen etupenkkiin ja säädetty räjähtämään joko törmäyksessä tai kun käännän katkaisinta takapenkillä. Toivottavasti onnistun syöksymään matalalta suoraan Pentagonin keskelle. Mikäli epäonnistun siinä, yritän ainakin lentää mahdollisimman lähelle ennen kuin minut ammutaan alas.

Siitä on yli neljä vuotta kun olen viimeksi lentänyt, mutta olen perehtynyt perusteellisesti Stearmanin ohjaamoon ja minulle on selostettu koneen erikoisuudet: En odota mitään ohjaukseen liittyviä ongelmia. Täällä oleva lato-hangaari on vain kahdeksan mailin päässä Pentagonista. Lämmitämme moottorin kunnolla ladossa, ja kun ovi avataan, lähden kuin lepakko hornasta, suoraan Pentagoniin, korkeuden ollessa noin 50 jalkaa.

Siihen mennessä kun osun puolustuskehään, vauhtini pitäisi olla noin 150 mailia tunnissa, ja minulta tulee menemään alle 70 sekuntia kohteen saavuttamiseen. Kaksi kolmasosaa joukoista Pentagonin ympärillä on neekereitä, jonka pitäisi parantaa mahdollisuuksiani päästä läpi.

Taivaan pitäisi olla vielä pilvessä, ja tulee olemaan juuri riittävästi valoa, että näen maamerkkini. Olemme maalanneet koneen mahdollisimman näkymättömäksi odotettavissa olevissa lento-olosuhteissa, ja tulen olemaan liian matalalla tutka-ohjatulle tulelle. Kaikki huomioon otettuna uskon, että mahdollisuuteni ovat mainiot.

Minua harmittaa, etten tule olemaan paikalla ollakseni osallisena vallankumouksemme lopullisessa onnistumisessa, mutta olen iloinen siitä, että minun on annettu tehdä näinkin paljon. Näinä viimeisinä fyysisen olemiseni tunteina on lohduttava ajatus, että kaikista niistä miljardeista rotuni miehistä ja naisista, jotka ovat ikinä eläneet, olen minä voinut esittää elintärkeintä roolia kaikista paitsi kourallisesta niistä, jotka ovat määrittäneet ihmiskunnan lopullista kohtaloa. Sillä, mitä tänään tulen tekemään, tulee olemaan rodun aikakirjoissa enemmän painoa kuin kaikilla Caesarin tai Napoleonin valloituksilla - jos onnistun.

Ja minun on pakko onnistua, tai koko vallankumous tulee olemaan mitä suurimmassa vaarassa. Vallankumousesikunta arvioi, että Systeemi tulee aloittamaan hyökkäyksen Kaliforniaa vastaan seuraavien 48 tunnin aikana. Kun käsky on annettu Pentagonista, emme voi enää pysäyttää hyökkäystä. Ja jos tehtäväni tänään epäonnistuu, meillä ei tule olemaan aikaa kokeilla jotain muuta.

Maanantaiyönä, tehtyämme lopullisen päätöksen tästä tehtävästä, läpikävin Liiton seremonian. Oikeastaan olen läpikäynyt seremoniaa viimeiset 30 tuntia, eikä se tule olemaan valmis vielä kolmeen tuntiin; vasta kuolemani hetkellä saavutan Veljeskunnan täysjäsenyyden.

Monista se näyttää kai ankealta tulevaisuudennäkymältä, mutta ei minusta. Olen tiennyt mitä minulla on edessäni sitten viime maaliskuisen oikeudenkäyntini, ja olen kiitollinen siitä, että koeaikaani lyhennettiin viidellä kuukaudella, osittain johtuen tämänhetkisestä kriisistä ja osittain siitä, että suoritustani maaliskuusta asti on pidetty esimerkillisenä.

Maanantainen seremonia oli liikuttavampi ja kauniimpi kuin mitä olisin voinut kuvitella sen olevan. Yli 200 meistä oli koolla Georgetownin lahjatavaraliikkeen kellarissa, josta oli poistettu väliseinät ja pinotut laatikot, jotta meille olisi tilaa. 30 uutta kokelasjäsentä vannoi valan Veljeskunnalle ja 18 muuta, minä mukaan lukien, osallistui Liiton seremoniaan. Kuitenkin vain minut valittiin, johtuen ainutlaatuisesta asemastani.

Kun majuri Williams kutsui minua, otin askeleen eteenpäin ja käännyin kohti hiljaista merta kaapuun pukeutuneita hahmoja. Mikä vastakohta sille pienelle kokoontumiselle kaksi vuotta aiemmin, kun seitsemän meistä kokoontui yläkerrassa minun vihkimistilaisuuteeni! Veljeskunta, vaikka sen vaatimukset ovatkin niin poikkeukselliset, kasvaa hämmästyttävällä nopeudella.

Tietäen täysin millaista luonnetta ja sitoutumista vaadittiin jokaiselta mieheltä, joka edessäni seisoi, rintakehäni paisui ylpeydestä. Nämä eivät olleet mitään löysämahaisia, konservatiivisia liikemiehiä kokoontuneina johonkin vapaamuurareiden hokkuspokkukseen; ei suunsoittajia, partaisia punaniskoja päästelemässä ritualisoituja höyryjä "hemmetin neekereistä"; ei hurskaita, pelokkaita kirkossakävijöitä mankumassa johdatusta tai suojelua ihmisenmuotoiselta jumal-olennolta. Nämä olivat oikeita miehiä, valkoisia miehiä, miehiä, jotka olivat nyt yhtä kanssani niin hengessä, valveutuneisuudessa kuin veressäkin.

Soihdun valon lepattaessa liikkumattoman ihmisjoukon järeissä, harmaissa kaavuissa, ajattelin itsekseni: Nämä miehet ovat parhaat, jotka rotuni on tässä sukupolvessa tuottanut - eivätkä yhtään huonompia kuin mitä mitkään aiemmat sukupolvet ovat tuottaneet. Heissä yhdistyy tulinen intohimo ja jäinen kuri, syvä älykkyys ja välitön valmius toimintaan, vahva omanarvontunne ja täydellinen omistautuminen yhteiselle asiallemme. Heissä on kaiken sen toivo, mitä tulee koskaan olemaan. He ovat tulevan Uuden aikakauden etujoukko, tienraivaajat, jotka johdattavat rotumme pois sen tämänhetkisestä alennustilasta ja kohti tutkimattomia korkeuksia. Ja olen yhtä heidän kanssaan!

Sitten tein lyhyen julistukseni: "Veljet! Kaksi vuotta sitten, kun liityin riveihinne ensimmäisen kerran, pyhitin elämäni Veljeskunnallemme ja sille tarkoitukselle, mitä varten se on olemassa. Mutta sitten epäröin velvoitteeni täyttämisessä teitä kohtaan. Nyt olen valmis kohtaamaan velvoitteeni täysin. Tarjoan teille elämäni. Otatteko sen vastaan?"

Jylisevällä yhteissoinnulla heidän vastauksensa kuului: "Veli! Otamme vastaan elämäsi. Vastalahjaksi tarjoamme sinulle ikuisen elämän meissä. Tekosi ei tule olemaan turha, eikä sitä tulla unohtamaan, aikojen loppuun saakka. Tähän me sitoudumme elämällämme."

Minä tiedän, niin varmasti kuin ihminen voi tietää mitään, että Veljeskunta ei tule pettämään minua jos minä en petä sitä. Veljeskunnalla on elämä, joka on enemmän kuin sen jäsenten elämien summa. Kun se puhuu kollektiivisesti, kuten se puhui maanantaina, jokin syvempi, vanhempi ja viisaampi kuin kukaan meistä puhuu - jokin, joka ei voi kuolla. Tuohon syvempään elämään olen nyt osallistumassa.

Olisin tietysti tahtonut saada lapsia Katherinen kanssa, jotta minulla olisi ollut toisenkinlainen kuolemattomuus, mutta niin ei ole tarkoitettu. Olen tyytyväinen.

He ovat lämmittäneet moottoria nyt noin kymmenen minuuttia, ja Bill viittoo minulle, että on aika lähteä. Loput miehistöstä ovat jo menneet räjähdyssuojaan, jonka kaivoimme ladon lattian alle. Uskon nyt päiväkirjani Billin huostaan, ja hän tulee myöhemmin laittamaan sen piilopaikkaan sen muiden osien kanssa.