LUKU XXVI

18.9.1993. Niin paljon on tapahtunut, niin paljon on menetetty viimeisinä kahtena viikkona, että pystyn hädin tuskin pakottamaan itseni aloittamaan kirjoittamaan siitä. Minä olen hengissä ja hyvissä voimissa, ja silti on hetkiä jolloin kadehdin niitä kymmeniä miljoonia, jotka ovat kuolleet viime päivinä. Sieluni on kuivunut sisälleni; olen kuin kävelevä elävä kuollut.

Kaikki mitä olen pystynyt ajattelemaan - kaikki mitä on liikkunut mielessäni, yhä uudestaan ja uudestaan - on se yksi, musertava tosiasia: Katherine on poissa! Ennen tätä päivää, kun en ollut vielä täysin varma hänen kohtalostaan, se tosiasia piinasi minua eikä antanut minulle rauhaa. Nyt kun tiedän hänen olevan kuollut, piina on poissa, ja tunnen pelkästään suurta tyhjyyttä, korvaamatonta menetystä.

Minulla on tärkeää työtä tehtäväni, ja tiedän että minun on nyt jätettävä menneisyys pois mielestäni ja jatkaa sitä. Mutta tänään minun täytyy kirjoittaa muistoni, ajatukseni ylös. Näiden päivien sekasorrossa miljoonat menehtyvät jättämättä jälkeäkään - he tulevat jäämään ikuiseen unohdukseen, ikuisesti nimettömiksi - mutta vähintä mitä voin tehdä, on omistaa nämä huterat sivut Katherinen muistolle ja niille tapahtumille joita hän ja muut ovat auttaneet muokkaamaan ja toivottavasti päiväkirjani elää kauemmin kuin minä. Sen me, vähintäänkin, olemme velkaa kaikille kuolleille, marttyyreillemme: Jotta emme unohtaisi heitä tai heidän tekojaan.

Oli syyskuun 7. päivä, keskiviikko, kun sain asennettua valmiiksi kolmannen pommimme. Minä ja kolme muuta pommiryhmämme jäsentä haimme sen maanantaina mukaamme piilopaikasta, jossa viimeinen taistelukärki on vielä kätkettynä, ja veimme sen Marylandiin. Olin jo valinnut tarkan sijainnin minne tahdoin asentaa sen, mutta joukko-osastot liikkuivat sillä viikolla sen verran paljon joka puolella Washingtonin aluetta, että jouduimme odottamaan Marylandissa lähes kolme päivää tilaisuutta lähestyä kohdepaikkaa.

Siviilien ajoneuvoliikennettä on jo pitkään rajoitettu Washingtonin alueella tiesuluilla, rajoittamalla monien tieosuuksien käyttöä, tarkastuspisteillä, ja niin edelleen, mutta sinä viikkona asiat olivat käyneet jo melkein mahdottomiksi. Matkalla takaisin painoliike-päämajallemme tiet olivat ruuhkaisia pitkistä virroista siviiliajoneuvoja, kaikki matkalla vastakkaiseen suuntaan ja lastattuina täyteen suuria pinoja taloustavaroita kiinnitettyinä oviin, konepelleille, takakonttien päälle ja katoille. Sitten, noin puoli mailia liikkeestämme, törmäsin uuteen armeijan tiesulkuun, joka ei ollut siinä kun lähdin. Piikkilankakeriä oli vedetty tien yli, ja taisteluvaunu oli pysäköity piikkilangan taakse.

Käännyin ympäri ja kokeilin toista katua; sekin oli suljettu. Huusin esteen takana olevalle sotilaalle, kertoen minne olin matkalla ja kysyen mitä avointa tietä pääsisin sinne. "Et pääse sinne mistään", huusi hän takaisin. "Tämä on turva-alue. Kaikki evakuoitiin tänä aamuna. Kaikki siviilit, jotka nähdään alueen sisäpuolella, ammutaan siihen paikkaan."

Olin mykistynyt. Mitä Katherinelle ja muille oli tapahtunut?

Ilmeisesti sotilasviranomaiset olivat yhtäkkiä päättäneet laajentaa Pentagonin ympärillä olevan turva-alueen sädettä aikaisemmasta kahdesta mailista kolmeen mailiin ilman minkäänlaista varoitusta. Liikkeemme oli ollut turvallisesti puolen mailin päässä vanhasta kehästä, eikä meille ollut tullut mieleenkään, että he laajentaisivat sitä. Mutta nyt sitä oli laajennettu, ilmeisesti sen estämiseksi, ettei Järjestö voisi asettaa ydinpommia riittävän lähelle tuhotakseen Pentagonia. Itse asiassa pidin vanhaa sädettä riittävänä suojana meidän 60-kilotonnin ydinkärkiämme vastaan, koska Pentagon on ollut jo kauan varustettu paineaalto-luukuilla jokaisessa ikkunassa ja sitä ympäröivät vahvistetut betoniset paineaallon heijastajat. Olen yrittänyt siitä asti kun tulin takaisin Kaliforniasta Washingtoniin keksiä tapaa saada pommi tuon suoja-alueen sisäpuolelle, ilman menestystä.

Ajoin yksikkömme hätäkohtaamispaikkaan muutaman mailin päähän Alexandriasta etelään, mutta siellä ei ollut ketään eikä minulle ollut viestiä. Minulla ei ollut mitään tapaa saada yhteyttä Washingtonin kenttäesikuntaan saadakseni tietää missä Katherine, Bill ja Carol olivat, koska kaikki viestintävälineet olivat painoliikkeessämme. Mutta se tosiasia, että he eivät olleet kohtaamispaikassa, sai minut lähes vakuuttuneeksi siitä, että heidät oli pidätetty.

Kello oli jo yli puolenyön, mutta suuntasin välittömästi takaisin pohjoiseen, alueelle, jonne evakuoitavat, jotka olin aiemmin ohittanut, olivat menossa. Ajattelin, että saattaisin saada tietää joltain painoliikkeemme lähistöllä asuvalta mitä tovereilleni oli tapahtunut. Se oli tyhmän vaarallinen ajatus, joka oli syntynyt epätoivontunteestani, ja olin luultavimmin onnekas kun armeijan kuorma-autosaattue tukki tien sen verran hyvin, että jouduin ajamaan tien sivuun nukkumaan aamuun asti.

Kun viimein pääsin pakolaisalueelle myöhemmin sinä päivänä, ymmärsin pian, että todennäköisyys saada tuo tieto mitä etsin oli todella pieni. Esikaupungin supermarketin parkkipaikalle ja läheisille pelloille oli pystytetty oikea meri armeijan telttoja. Leirin reunat olivat tupaten täynnä kemiallisia ulkokäymälöitä, siviilien ajoneuvoja, joissa oli vieläkin korkeat pinot taloustavaroita, sekä pakolaisia ja sotilaita.

Vaelsin valtavan ihmisjoukon keskuudessa lähes kolme tuntia, enkä nähnyt yhtään tuttuja kasvoja. Yritin kysellä sattumanvaraisesti muutamilta ihmisiltä, mutta se ei johtanut mihinkään. Ihmiset olivat peloissaan ja antoivat minulle vain vältteleviä vastauksia tai sitten he eivät vastanneet ollenkaan. He olivat onnettomia ja ymmällään, mutta he eivät tahtoneet enempää ongelmia kuin heillä jo oli, ja kyselyt pidätyksistä, joita he olivat saattaneet todistaa, merkitsi heille ongelmia.

Kun ohitin erään teltan, joka oli noin puolet isompi kuin kaikki muut, kuulin tukahtuneita huutoja ja hysteeristä nyyhkytystä tulevan sen sisältä, jonka seasta kuului välillä äänekästä, karkeaa, miehekästä naurua ja ivailua. Tusinan verran mustia sotilaita oli jonossa teltan sisäänkäynnin luona.

Pysähdyin saadakseni tietää mitä tapahtui, juuri kun kaksi virnistelevää mustaa sotilasta meni väkisin teltan ulkopuolella olevan ihmisjoukon läpi ja sisälle, raahaten kauhistunutta, nyyhkyttävää, noin 14-vuotiasta valkoista tyttöä välissään. Raiskausjono liikahti yhden paikan verran eteenpäin.

Juoksin valkoisen upseerin luo, jolla oli majurin arvomerkit ja joka seisoi vain noin 50 jaardin päässä. Aloin vihaisesti protestoida sitä mitä tapahtui, mutta ennen kuin ehdin lauseeni loppuun, upseeri kääntyi häpeilevästi minusta poispäin ja kiirehti vastakkaiseen suuntaan. Kaksi lähellä olevaa valkoista sotilasta käänsivät katseensa maahan ja hävisivät kahden teltan väliin. Kukaan ei tahtonut tulla epäillyksi "rasismista". Nujersin lähes täysin minut valtaansa saaneen ajatuksen vetää pistoolini esille ja alkaa ampumaan kaikkia ketkä näin, ja lähdin.

Ajoin siihen yhteen paikkaan, jonka tiesin melko varmasti vielä olevan Järjestön jäsenten hallussa: Vanha lahjatavaraliike Georgetownissa. Se oli aivan uuden Pentagonin turva-alueen ulkopuolella. Saavuin sinne iltahämärän jo laskeutuessa ja ajoin lava-autoni liikkeen takana olevan huolto-oven eteen.

Olin juuri astunut autostani talon varjoon kun maailma ympärilläni äkkiä muuttui hetkeksi yhtä kirkkaaksi kuin olisi keskipäivä. Aluksi oli erittäin kirkas valonvälähdys, sen jälkeen heikompi hehku, joka heitti liikkuvia varjoja ja vaihtui valkoisesta keltaiseksi ja siitä punaiseksi muutaman sekunnin kuluessa.

Juoksin kujalle, jotta minulla olisi taivaalle lähes esteetön näkymä. Se, mitä näin, jäädytti vereni ja sai niskakarvani pystyyn. Valtava, sipulimainen, hehkuva asia - läikikäs, suurilta osin rubiininpunainen mutta ruiskittu tummemmilla raidoilla sekä myös täplikkäällä vaihtuvalla kuviolla kirkkaampaa oranssia ja keltaisia alueita - kohosi pohjoiselle taivaalle heittäen pahaenteisen, verenpunaisen valon alapuolella olevaan maahan. Se oli todellakin näky helvetistä.

Katsoessani sitä tuo jättimäinen tulipallo jatkoi kasvuaan ja kohoamistaan, ja tumma pylväs, kuin äärettömän suuren myrkkysienen runko, tuli näkyviin sen alapuolelle. Näin pylvään pinnalla vilkkuvan ja tanssivan kirkkaita sähkönsinisiä tulikieliä. Ne olivat valtavia salamoita, mutta niin kaukaa oli mahdotonta kuulla niistä minkäänlaista jyrinää. Kun meteli viimein tuli, se oli tasapaksua, vaimentunutta ääntä, mutta silti valtavaa: Samantapaista ääntä, jota voisi odottaa käsittämättömän voimakkaasta maanjäristyksestä, joka järisyttäisi suurta kaupunkia aiheuttaen tuhansien 100-kerroksisten pilvenpiirtäjien romahtamisen raunioiksi samanaikaisesti.

Käsitin todistavani Baltimoren kaupungin tuhoamista, 35 mailin päässä, mutta en voinut ymmärtää räjähdyksen valtavaa suuruutta. Olisiko yksi meidän 60-kilotonnin pommeistamme voinut saada tuon aikaan? Vaikutti ennemminkin sellaiselta, jota saattaisi odottaa megatonnin pommilta.

Hallituksen uutisraportit sinä iltana ja seuraavana päivänä väittivät, että taistelukärki, joka tuhosi Baltimoren, tappaen yli miljoona ihmistä, sekä räjähdykset, jotka tuhosivat pari tusinaa muita suuria Amerikan kaupunkeja samana päivänä, olivat meidän räjäyttämiämme. He väittivät myös, että olivat tehneet vastaiskun ja tuhonneet "rasististen kyykäärmeiden pesän" Kaliforniassa. Kuten myöhemmin kävi ilmi, molemmat väitteet olivat perättömiä, mutta tämä oli kaksi päivää ennen kuin sain tietää koko tarinan siitä mitä oli oikeasti tapahtunut.

Sillä välin minä ja puolisen tusinaa muuta, jotka olimme kerääntyneet lahjatavaraliikkeen kellarin pimeimpään nurkkaan sijoitetun television ääreen, olimme epätoivon vallassa kuullessamme uutistenlukijan vahingoniloisesti julistavan meidän vapautetun Kalifornian vyöhykkeemme tuhotuksi. Hän oli juutalainen, ja hän antoi todellakin tunteillensa vallan; en ole koskaan aiemmin kuullut tai nähnyt mitään sen kaltaista.

Käytyään arvokkaasti läpi lähes kaikki kaupungit, jotka olivat saaneet osuman sinä päivänä, sisältäen alustavat arvioinnit kuolleiden määristä (näyte: "... ja Detroitissa, johon rasistiset vainolaiset iskivät kahdella ohjuksella, he murhasivat yli 1,4 miljoonaa syytöntä amerikkalaista miestä, naista, ja lasta joka rodusta ..."), hän pääsi New Yorkiin. Siinä vaiheessa hän jopa kyynelehti ja hänen äänensä murtui.

Nyyhkytystensä välissä hän kertoi henkeään haukkoen uutisen, että 18 erillistä ydinräjähdystä oli pyyhkäissyt Manhattanin ja ympäröivät kunnat sekä esikaupungit noin 20 mailin säteellä maan tasalle, arviolta noin 14 miljoonan kuollessa heti paikalla ja ehkä viiden miljoonan muun odotetaan kuolevan palovammoihin tai säteilysairauteen seuraavina päivinä. Sitten hän lipsahti puhumaan hepreaa ja aloitti omituisen, vaikeroivan messuamisen, kyynelten virratessa alas hänen poskiaan ja hänen nyrkkiin puristettujen käsiensä takoessa rintaa.

Muutaman sekunnin jälkeen hän tokeni, ja hänen olemuksensa muuttui täysin. Aluksi tuska vaihtui palavaan vihaan niitä kohtaan, jotka olivat tuhonneet hänen rakkaan, juutalaisen New York Citynsä, ja sitten synkkään mielihyvään joka asteittain muuttui voitonriemuiseksi vahingoniloksi: "Mutta olemme kostaneet vihollisellemme, ja heitä ei enää ole. Aina uudestaan, läpi historian, ovat kansakunnat nousseet meitä vastaan ja yrittäneet karkottaa tai tappaa meidät, kuitenkin me olemme aina lopulta voittaneet. Kukaan ei voi vastustaa meitä. Kaikki jotka ovat yrittäneet - Egypti, Persia, Rooma, Espanja, Venäjä, Saksa - ovat itse tuhoutuneet, ja me olemme aina nousseet raunioista voittajina. Olemme aina selviytyneet ja menestyneet. Ja nyt olemme kertakaikkisesti murskanneet nämä viimeisimmät, jotka ovat nostaneet kätensä meitä vastaan. Aivan kuten Moshe tuhosi egyptiläisen, niin me olemme tuhonneet Järjestön."

Hänen kielensä lipoi hänen huuliaan ja hänen tummat silmänsä hehkuivat pahansuopaisesti kun hän kuvaili ydintuhon sadetta, jonka sanoi päässeen valloilleen Kaliforniassa samana iltapäivänä: "Heidän kallisarvoinen rodullinen ylivertaisuutensa ei auttanut heitä vähääkään kun laukaisimme satoja ydinohjuksia tuohon rasistien linnakkeeseen", uutistenlukija hekumoi. "Valkoiset syöpäläiset kuolivat kuin kärpäset. Voimme vain toivoa, että he ymmärsivät viime hetkellään, että monet niistä lojaaleista sotilaista, jotka painoivat ohjusten laukaisunappeja jotka tappoivat heidät, olivat joko mustia tai meksikolaisia tai juutalaisia. Kyllä, valkoiset ja heidän rikollinen rotuylpeytensä on pyyhitty pois Kaliforniasta, mutta nyt meidän täytyy tappaa kaikkialla muualla olevat rasistit, jotta rodullinen harmonia ja veljeys voidaan palauttaa Amerikkaan. Meidän täytyy tappaa heidät! Tappaa heidät! Tappaa! Tappaa! ..."

Sitten hän lipsahti jälleen puhumaan hepreaa, ja hänen äänensä kävi kovemmaksi ja ankarammaksi. Hän nousi seisomaan ja nojasi kameraan, varsinaisena vihan ruumiillistumana, rääkyessään ja mongertaessaan vierasta kieltään, sylkimöykkyjen lentäessä hänen suustaan ja valuessa alas hänen leukaansa.

Tämän eriskummallisen esityksen on täytynyt olla nolostuttavaa joillekin hänen vähemmän tunteellisille veljilleen, koska hänet yhtäkkiä katkaistiin lähetyksestä kesken rääkymisensä ja korvattiin ei-juutalaisella, joka jatkoi lukien uusittuja arvioituja uhrimääriä aamun tunneille asti.

Hiljalleen seuraavien 48 tunnin aikana meille selvisi, mitä todella oli tapahtunut tuona kammottavana torstaina, sekä myöhemmistä ja enemmän totuudenmukaisista hallituksen uutisista että omista lähteistämme. Ensimmäinen ja tärkein uutinen, jonka saimme, tuli varhain perjantaiaamuna koodatussa viestissä Vallankumousesikunnalta kaikille Järjestön yksiköille ympäri maata: Kaliforniaa ei ollut tuhottu! Vandenberg oli tuhottu, ja kaksi suurta ohjusta oli osunut Los Angelesin kaupunkiin, aiheuttaen laajalti kuolemaa ja tuhoa, mutta vähintään 90 prosenttia ihmisistä vapautetulla vyöhykkeellä oli selvinnyt hengissä, osittain siksi, että heitä oli varoitettu pari minuuttia etukäteen ja he olivat ehtineet suojaan.

Valitettavasti ihmisille muualla maassa ei annettu etukäteisvaroitusta, ja yhteenlaskettu kuolleiden määrä - mukaan lukien ne, jotka ovat kuolleet palovammoihin, muihin vammoihin ja säteilyyn viimeisinä kymmenenä päivänä - on arviolta 60 miljoonaa. Ohjukset, jotka aiheuttivat nämä kuolemat, eivät kuitenkaan olleet meidän - paitsi New York Cityn kohdalla, joka sai ensin ryöpytyksen Vandenbergistä ja sen jälkeen Neuvostoliitosta.

Baltimore, Detroit ja muut Amerikan kaupungit, joihin iskettiin - jopa Los Angeles - olivat kaikki Neuvostoliiton ohjusten uhreja. Vandenbergin ohjustukikohta oli ainoa Yhdysvaltain hallituksen kotimainen maalitaulu.

Tämä mullistava tapahtumaketju alkoi poikkeuksellisen tuskallisesta Vallankumousesikunnan päätöksestä. Tämän kuukauden ensimmäisellä viikolla Vallankumousesikunta oli saanut raportteja, jotka viittasivat vaiheittaiseen mutta vakaaseen voimatasapainon siirtymiseen hallituksen sotilaalliselta puolelta, joka tahtoi välttää ydinaseilla tehtävää välienselvittelyä kanssamme, juutalaiselle puolelle, joka vaati Kalifornian välitöntä tuhoamista. Juutalaiset pelkäsivät, että muuten tällä hetkellä vallitsevasta pattitilanteesta vapautetun vyöhykkeen ja muun maan välillä saattaisi tulla pysyvä, joka tarkoittaisi lähes varmasti lopulta meidän voittoamme.

Estääkseen tämän he alkoivat työskennellä heille tutulla tavalla kulissien takana, väitellen, uhkaillen, lahjoen, aiheuttaen paineita vuorotellen jokaiselle vastustajistaan. He olivat jo onnistuneet järjestämään useiden huippukenraalien vaihtamisen omiin luomuksiinsa, ja Vallankumousesikunta näki viimeisen mahdollisuuden välttää täysimittaisen ydinohjusten vaihtamisen hallituksen joukkojen kanssa häviävän.

Niinpä päätimme ennakoida. Iskimme ensin, mutta emme hallituksen joukkoihin. Ammuimme kaikki Vandenbergin ohjuksemme (paitsi puolisen tusinaa, jotka oli tähdätty New Yorkiin) kahteen kohteeseen: Israeliin ja Neuvostoliittoon. Heti kun ohjuksemme olivat ilmassa, Vallankumousesikunta ilmoitti tämän uutisen Pentagonille suoran puhelinlinkin välityksellä. Pentagon sai, tietenkin, välittömästi varmistuksen tilanteesta omista tutkakuvistaan, eikä sillä ollut muuta mahdollisuutta kuin täydentää meidän aloittamaamme hyökkäystä välittömällä ja täysimittaisella ydiniskulla Neuvostoliittoa vastaan, yrittäen tuhota mahdollisimman paljon Neuvostoliiton kostotoimipotentiaalista.

Neuvostoliiton vastaus oli hirmuinen, mutta vajaa. He ampuivat kaiken mitä heillä oli jäljellä meitä vastaan, mutta se ei yksinkertaisesti riittänyt. Useimmat Amerikan suurimmista kaupungeista, mukaan lukien Washington ja Chicago, säästyivät.

Se, mitä Järjestö saavutti ennustamalla tämän kohtalokkaan tapahtumanketjun, on nelinkertainen: Ensiksi, iskemällä New Yorkiin ja Israeliin, saimme tuhottua totaalisesti kaksi maailmanjuutalaisuuden tärkeintä hermokeskusta, ja heillä pitäisi kestää jonkin aikaa perustaa uusi komentoketju ja saada itsensä taas järjestykseen.

Toiseksi, pakottamalla heidät ratkaiseviin toimiin, sysäsimme Yhdysvaltain hallituksen voimatasapainon vakaasti kohti sotilasjohtajia. Käytännössä maa on tällä hetkellä kaikin puolin sotilashallinnon alaisuudessa.

Kolmanneksi, provosoimalla Neuvostoliiton vastahyökkäykseen, teimme paljon enemmän Systeemin häiritsemiseksi tässä maassa ja saimme hajotettua suurten massojen säntillisen elämän paremmin kuin mitä olisimme käyttämällä omia aseitamme kotimaisiin kohteisiin - ja meillä on suurin osa 60 kilotonnin ydinkärjistämme vielä jäljellä! Siitä tulee olemaan suurta hyötyä meille tulevina päivinä.

Neljänneksi, saimme poistettua sen suuren uhan, joka aiemmin oli suunnitelmiemme päällä: Uhan Neuvostoliiton asioihin puuttumisesta sen jälkeen kun olemme selvittäneet välimme Systeemin kanssa.

Otimme tietenkin suunnattoman riskin: Ensinnäkin sen, että Kalifornia tuhottaisiin Neuvostoliiton vastahyökkäyksessä - ja toiseksi, että Yhdysvaltain armeija menettäisi kylmäpäisyytensä ja käyttäisi ydinaseensa Kaliforniaa vastaan vaikka, Vandenbergia lukuun ottamatta, siellä ei olisi mitään ydinaseuhkaa, joka pitäisi poistaa. Molemmissa tapauksissa sodan onnettaret ovat olleet kohtuullisen kilttejä meitä kohtaan - vaikka Yhdysvaltain armeijan uhka ei ole todellakaan vielä ohi.

Se, mitä menetimme, on silti huomattavaa: Noin kahdeksasosa Järjestön jäsenistä, ja lähes viidennes maan valkoisesta väestöstä - puhumattakaan siitä tuntemattomasta määrästä miljoonia rodullisia heimoveljiä Neuvostoliitossa. Onneksi suurin kuolleisuus tässä maassa on ollut suurimmissa kaupungeissa, jotka ovat suurilta osin ei-valkoisia.

Kaiken kaikkiaan, Järjestön strateginen tilanne suhteessa Systeemiin on parantunut valtavasti, ja vain sillä on todella merkitystä. Olemme valmiita kärsimään niin paljon miestappioita kuin on tarpeen - kunhan vain Systeemi kärsii suhteessa meitä enemmän. Kaikki, millä pitkällä tähtäimellä on merkitystä, on se, että kun savu viimein hälvenee, viimeinen pataljoona, joka on pystyssä, on meidän.

Tänään löysin viimein Billin ja sain tietää mitä painoliikkeessä tapahtui evakuoinnin aikana. Hänkin on kärsinyt hirveän henkilökohtaisen menetyksen, ja hänen tarinansa oli lyhyt mutta kipeä.

Laajennetun Pentagonin turva-alueen evakuointi toteutettiin ilman minkäänlaista varoitusta. Noin yhdentoista aikoihin aamulla 7. syyskuuta olivat panssarivaunut yhtäkkiä ilmestyneet kaduille ja sotilaat alkoivat koputtaa kaikille oville, antaen asukkaille vain kymmenen minuuttia aikaa hylätä asuntonsa. He olivat todella kovaotteisia jokaista kohtaan, joka ei toiminut riittävän nopeasti.

Bill, Carol ja Katherine olivat juuri painamassa propagandalehtisiä kun panssarivaunut tulivat, ja heillä oli juuri riittävästi aikaa piilottaa raskauttavat todisteet pressun alle ennen kuin neljä mustaa sotilasta änkesi sisälle painoliikkeeseen. Koska joukot eivät tuhlanneet aikaansa kaikkien paikkojen läpi käymiseen, kaikki olisi luultavimmin sujunut hyvin, ellei yksi mustista olisi tehnyt vihjailevaa huomautusta Katherinelle hänen nopeasti pakatessaan joitain vaatteitaan ja muita henkilökohtaisia tavaroitaan.

Katherine ei sanonut mitään mustalle, mutta se jäätävä katse, jonka hän tälle antoi, ilmeisesti loukkasi tämän "ihmisarvoa". Musta alkoi kitistä, "mikä hätänä, kulta, etkö pidä mustista?" - lähestymistapa, jonka mustat ovat havainneet tekevän ihmeitä syyllisyyden riivaamissa liberaaleissa valkoisissa tytöissä, jotka pelkäävät enemmän kuin mitään, että heitä pidettäisiin "rasisteina" jos he torjuvat ei-toivotut lähentelyt kiimaisilta mustilta nuorukaisilta. Kun Katherine yritti päästä ulos liikkeen ovesta kantaen kahta painavaa matkalaukkua, tämä lemmenkipeä musta tukki hänen tiensä ja yritti ujuttaa kätensä hänen hameensa alle.

Hän hypähti taaksepäin ja antoi mustalle hyvin tähdätyn potkun nivusiin, joka välittömästi viilensi tämän innokkuutta, mutta oli jo liian myöhäistä: Tämä oli tuntenut Katherinen reidessä olevan pistoolikotelon. Musta huusi varoituksen kumppaneilleen, ja molemmat osapuolet alkoivat ampua samaan aikaan. Sillä välin kun Katherine ja Carol ampuivat pistooleillaan, Bill tulitti jatkuvasti mustia sotilaita katkaistulla automaattihaulikolla.

Kaikki neljä mustaa haavoittuivat kuolettavasti, mutta vasta kun olivat haavoittaneet jokaista kolmesta valkoisesta. Yksi mustista hoiperteli ulos painoliikkeestä ennen kuin kaatui maahan, ja Billillä, joka oli saanut lievimmät vammat, oli vain hetki aikaa varmistua, että Katherine oli kaiken avun ulottumattomissa ennen kuin hänen ja Carolin oli pakko paeta painoliikkeen takaoven kautta.

He olivat piilossa viereisen rakennuksen ullakolla, eivätkä etsijät onnistuneet löytämään heitä. Carol oli pian niin heikossa kunnossa haavoistaan, ettei pystynyt liikkumaan, eikä Billkään ollut paljon paremmassa kunnossa. Seuraavana yönä Bill ryömi kivuliaasti piilopaikastaan ja keräsi salaa juomavettä, ruokaa, ja muutamia lääkintätarvikkeita ennen kuin palasi vaimonsa luo.

Carol kuoli neljäntenä päivänä, ja meni vielä toiset viisi päivää ennen kuin Bill oli saanut taas sen verran voimiaan takaisin, että pääsi lähtemään ullakolta ja pois turva-alueelta.

Tiedän, ettei Bill ikinä valehtelisi minulle, joten minulla on ainakin se lohtu, että tiedän, ettei Katherine joutunut vihollisen käsiin elävänä. Se, mitä minun on nyt tehtävä, on omistaa kaikki jäljellä oleva aika varmistaakseni, ettei hän kuollut turhaan.