19.7.1993. Viimeiset viisi päivää olen todistanut varmaankin yhtä historian suurimmista massamuutoista: Mustien, mestitsien ja "veneväen" evakuointia Etelä-Kaliforniasta. Olemme marssittaneet heitä itään vauhdilla, joka on enemmän kuin miljoona päivässä, ja siltikään heille ei näy loppua.
Sain tietää joukko-osastomme tapaamisessa tänä iltana, että huomisen kuitenkin odotetaan olevan viimeinen täysi päivä evakuointia. Sen jälkeen kyse tulee olemaan vain siitä, että lähetämme heitä linjojen yli muutaman tuhannen erissä kerrallaan, kun kokoamme hajaantuneita yhteen ja viimeistelemme niiden alueiden erottelun, jotka ovat vielä rodullisesti sekoitettuja.
Minulla ja miehilläni on ollut vastuu löytää kuljetus niille, jotka ovat kykenemättömiä vaellukseen jalkaisin. Aloitimme avolavakuorma-autoilla ja suurilla trailerikuorma-autoilla, jotka pystyivät kuljettamaan parisataa ihmistä kerralla ja loppujen lopuksi päädyimme käyttämään kaikki pakettiautot ja umpinaiset kuorma-autot, jotka löysimme evakuoitavilta mustien ja meksikolaisten asuinalueilta tai niiden lähistöltä: Yhteensä lähestulkoon 6 000 kuorma-autoa.
Aluksi teimme huolellista työtä varmistaaksemme, että jokaisessa autossa oli juuri riittävästi polttoainetta yksisuuntaiseen matkaan vihollisen alueelle, mutta se kesti liian kauan, joten tyydyimme olemaan kohtalaisen varmoja, että ajoneuvossa oli vähintäänkin riittävästi polttoainetta matkaa varten.
Myöhään eilen illalla alkoivat kuorma-autot käydä vähiin, joten koko tämän päivän olemme käyttäneet henkilöautoja. Hajotin nuo lähes 300 miestä alaisuudessani kymmenen hengen ryhmiin. Jokainen ryhmä kokosi noin 50 nuorta mustaa vapaaehtoista - lupauksella ruuasta - jotka väittivät olevansa kokeneita autojen käynnistämisessä ilman virta-avainta.
Sen jälkeen joukkomme alkoivat rahdata kaikkia pysäköityjä autoja, Volkswagenista Cadillaciin, jotka oli mahdollista käynnistää ja joiden bensiinimittari osoitti vähintäänkin neljännestankkia bensiiniä, täpötäysille purkualueille. Siellä meidän mustat autovarasvapaaehtoisemme sysäsivät aina raskaana olevan neekerinaisen tai iäkkäämmän raajarikon ratin taakse, lastasivat autoon niin monta isätöntä neekerilasta ja monenlaista rampaa, sairasta ja ontuvaa ei-valkoista kuin vain mahtui - joskus pinoten heitä katoille ja puskureille - ja lähettivät sen matkaan. Sitten hakemaan lisää autoja.
Yllätyin nähdessäni miten julmia meidän vapaaehtoiset mustamme olivat omiaan kohtaan. Jotkut iäkkäämmät mustat, jotka eivät olleet pystyneet huolehtimaan itsestään, ovat tietysti lähes kuolleita nälästä ja nestehukasta, mutta silti vapaaehtoisemme käsittelevät heitä niin rajusti ja pakkaavat heidät niin tiukasti autoihin, että hätkähdän kun katson sitä. Kun eräs ylikuormattu Cadillac lähti horjuen matkaan itään vievää moottoritietä pitkin tänä aamuna, ikivanhan neekerin ote lipesi ja hän tippui katolta pää edellä jalkakäytävälle murskaten kallonsa kuin kananmunan. Mustat, jotka olivat juuri lastanneet hänet autoon, nauraa hekottivat; se oli ilmeisesti hauskin asia mitä he olivat nähneet pitkään aikaan.
Logistiikkamme on ollut hirvittävää. Olemme rikkoneet kaikkia olemassa olevia turvallisuusmääräyksiä sekä ottaneet epätavallisia riskejä. Oli satoja kertoja jolloin mustat olisivat voineet hyökätä kimppuumme, koska olimme levittäytyneet niin ohuelti, ja usein velvoitettuja työskentelemään niin syvällä heidän tupaten täynnä olevissa sulkeumissaan ilman taustatukea, joka olisi voinut tulla pelastamaan meidät, jos ongelmia olisi ilmennyt.
Minulla ei todellakaan ole riittävästi miehiä hoitaakseni tätä kunnolla ja olemme tehneet vähintäänkin 18 tunnin päiviä, usein leväten vasta kun olemme niin väsyneitä, että horjahtelemme. On hyvä asia, että huomenna on viimeinen päivä, koska en usko, että mieheni jaksavat paljon pidempään - tai onnemmekaan riittävän.
Se, mitä olemme saaneet aikaan tähän asti, on kuitenkin aika merkittävää. Olemme siirtäneet ulos suurin piirtein puoli miljoonaa ei-valkoista, jotka eivät olisi pärjänneet jalan. Joka ikinen näistä on nyt Systeemin vastuulla - ruokkia ja majoittaa, vaatettaa sekä pitää poissa vaikeuksista. Yhdessä niiden noin seitsemän miljoonan ruumiillisesti kykenevän mustan ja meksikolaisen kanssa, jotka heille lähetämme, se on melkoinen vastuu.
Koko tämä evakuointi on käytännössä uudenlainen sodankäynnin muoto: Väestötilastollista sodankäyntiä. Me emme pelkästään saa ei-valkoisia pois alueeltamme, vaan teemme myös kaksi muutakin asiaa, joiden tulisi hyödyttää meitä myöhemmin suuresti saamalla heidät vihollisen alueen sisälle. Me ylikuormitamme Systeemin jo nyt nitisevää paineen alla olevaa taloutta, ja teemme elämästä lähes sietämätöntä valkoisille noilla raja-alueilla.
Senkin jälkeen kun evakuoidut ovat hajaantuneet ympäri maata, he aiheuttavat noin 25 prosentin lisäyksen ei-valkoisten väestötiheyteen Kalifornian ulkopuolella. Jopa kaikkein aivopestyimpien valkoisten liberaalien pitäisi havaita tämä lisäannos "veljeyttä" vaikeasti nieltäväksi.
Matkallani yksikkökokoukseen noin tunti sitten, pysähdyin katsomaan näköalaa Los Angelesin pääevakuointireitin yläpuolelta. Aurinko oli jo laskenut, mutta oli silti vielä riittävän valoisaa, jotta näki hyvin ja minuun teki suuren vaikutuksen nähdä valtava värillisen elämän virta hiljalleen liikkumassa itään päin. Niin pitkälle kuin saatoin nähdä kumpaankin suuntaan, näin vain tämän ei-niin-tervehenkisen virran laahustamassa eteenpäin. Myöhemmin kytkemme moottoritien valot päälle ja marssi jatkuu koko yön. Sen jälkeen, aamun kuumina tunteina, ruumiillisesti kykenevien evakuointi on jo helpottanut sen verran, että omat ajoneuvomme mahtuvat kulkemaan moottoritiellä jälleen. Alussa huomasimme, että kun yritimme pitää marssin liikkeessä myös päivällä, he putoilivat kuin kärpäset.
Näky tuosta valtavasta virrasta ei-valkoisia täytti minut musertavalla helpotuksella siitä, että se liikkui poispäin, ulos meidän alueeltamme. Tunsin myös inhonväristyksiä ajatuksesta, että olisin tuon evakuointireitin toisessa päässä ja näkisin tuon parven tulemassa minua kohti, omalle alueelleni.
Jos Systeemin pomoilla olisi valinnanvaraa, he käännyttäisivät nekrut takaisin rajalla konekiväärien kanssa. Mutta kun raja on miehitetty enimmäkseen ei-valkoisilla joukoilla, on melko vaikeaa antaa käsky avata tuli kohti tuota ei-valkoista tulvaa. Siitä asti kun virta alkoi, he eivät ole onnistuneet suunnittelemaan mitään tapaa pysäyttää se.
He ovat oman propagandalauseensa ansassa, propagandan, että jokainen noista olioista on "tasavertainen" sekä "ihmisarvon ansaitseva" ja niin edelleen - ja kohtelun täytyy olla sen mukaista. Kyllä vain, asiat näyttävät hyvältä täällä ja olen varma, että ne näyttävät yhä mustemmilta ja mustemmilta muualla!
Todiste siitä on idästä meidän alueellemme tuleva valkoisten pakolaisten vastavirta. Heidän määränsä on kasvanut noin sadasta per päivä kymmenen päivää sitten useaan tuhanteen päivässä. Rajavartijamme ovat käsitelleet, tähän iltapäivään mennessä, yhteensä yli 25 000 valkoista linjojen yli tullutta.
Vaikuttaa siltä, että suurin osa näistä pakenee mustia joukkoja sekä mustia ja meksikolaisevakkoja, jotka ovat täyttäneet vihollisen raja-alueet. Jos heille on helpompi paeta länteen kuin itään, he pakenevat länteen.
Mutta noin 10 prosenttia heistä ei ole lainkaan raja-alueilta. He ovat valkoisia vapaaehtoisia, jotka ovat tieten tahtoen tulleet puolellemme liittyäkseen taisteluumme. Jotkut ovat tulleet niinkin kaukaa kuin itärannikolta, kokonaisia perheitä kuten myös nuoria miehiä, joka tekivät päätöksensä heti kun maalle kävi ilmeiseksi, että vallankumouksemme on todella saanut jalansijan täällä.
24.7. Pojat! Minusta on todellakin tulossa joka paikan höylä. Tulin juuri takaisin päämajaan korjausmatkalta Santa Barbaran ulkopuolelle sijaitsevaan isoon sähkönmuuntolaitokseen. Se on temppuillut, katkaisten sähköt täältä melkein joka päivä ja minun piti keksiä mikä siinä on vikana sekä hommata korjausryhmä paikalle pistämään se kuntoon. Tulen olemaan todella iloinen kun saamme siviiliväestön järjestäytyneeksi, jotta ne ihmiset, joiden kuuluisi pitää laitokset toiminnassa, ovat palanneet töihin.
Mutta tärkeimmät asiat täytyy tehdä ensin ja se tarkoittaa yleisen järjestyksen palauttamista sekä riittävän ruokavaraston takaamista. Meillä ei vielä ole järjestystä, mutta saamme tuotua jo lähes riittävästi ruokaa suurkaupungin alueelle, jotta ihmiset eivät nääntyisi nälkään. Sain jonkinlaisen käsityksen siitä miten sen hoidamme Santa Barbaran matkallani.
Maaseudulla ohitin kirjaimellisesti satoja järjestäytyneitä ryhmiä valkoisia nuoria, jotkut työskentelemässä kasvimailla ja hedelmätarhoissa, toiset marssimassa tietä pitkin laulaen, hedelmäkorit kiinnitettyinä kantohihnoilla olkapäille. Kaikki näyttivät ruskettuneilta, iloisilta ja terveiltä. Aika suuri ero verrattuna nälkään ja mellakointiin kaupungeissa!
Pyysin kuskiani pysähtymään tullessamme rinnatusten ryhmän kanssa, joka koostui noin 20 nuoresta tytöstä, joilla kaikilla oli kädessään raskastekoiset työhanskat ja jotka olivat pukeutuneet kuka mitenkin, shortseihin tai haalareihin. Heidän johtajansa oli pisamakasvoinen 15-vuotias saparopää, joka ilmoitti iloisesti ryhmänsä olevan 128. Los Angelesin ruokaprikaati. He olivat juuri lopettaneet viiden tunnin hedelmänpoimimisen ja matkalla lounaalle vähän matkan päässä sijaitsevaan telttaleiriinsä.
No, ajattelin itsekseni, että tämä hädin tuskin on prikaati, mutta ilmeisesti siviiliväestön organisointia on tehty paljon enemmän kuin mistä olin tietoinen. Tiesin, että tyttö oli liian nuori kuuluakseen Järjestöön ja pian ilmeni, että hän oli täysin viaton, ei mitään ymmärrystä mistään poliittisista asioista.
Kaikki mitä hän tiesi oli se, että kaupungissa asiat olivat pelottavia ja epämiellyttäviä, joten kun mukava nainen käsivarsinauhassaan hätäruuanjakelukeskuksessa jutteli hänelle ja hänen vanhemmilleen kertoen, että nuorista, jotka tarjoutuvat vapaaehtoisiksi maataloustyöhön, pidettäisiin hyvää huolta ja että he saisivat riittävästi ruokaa, he olivat sitä mieltä, että hänen pitäisi mennä. Siitä on nyt viikko ja eilen hänet nimitettiin tyttöryhmänsä johtajaksi.
Kysyin mitä mieltä hän oli työstään. Hän sanoi, että se on rankkaa, mutta hän tietää olevan tärkeää, että hän ja hänen tyttönsä poimivat niin paljon hedelmiä kuin mahdollista, jotta heidän vanhempansa ja ystävänsä kaupungissa voisivat syödä. Leirissä olevat aikuiset ovat selittäneet miten tärkeä vastuu heillä on.
Oliko heille kerrottu myös vallankumouksen merkittävyydestä? Ei, hän ei tiedä siitä mitään, ainoastaan sen, että meksikolaiset maataloustyöläiset ovat lähteneet ja nyt valkoisten täytyy tehdä kaikki heidän työnsä. Hänen mielestään se on luultavimmin hyvä idea. Sen lisäksi, kaikki mitä tytöille on opetettu, on kuinka tehdä juuri oma työnsä - ja työlaulut sekä hygieniaesitelmät iltaisin, nuotion ympärillä. No, se ei ole huono alku 12-15 -vuotiaille. Heidän jatko-opetukselleen tulee olemaan aikaa myöhemmin. Olisivatpa aikuiset yhtä yhteistyöhaluisia kuin lapset!
Tytöillä oli kuitenkin yksi valituksen aihe: Heidän ruokansa. Sitä oli riittävästi, mutta se koostui pelkästään hedelmistä ja vihanneksista; ei lihaa eikä maitoa, ei edes leipää. Ilmeisesti ihmisillä, jotka organisoivat ruokaprikaatit, on myös vielä muutamia logistisia ongelmia selvitettävänään. Vaihdoimme tyttöjen kanssa puoli laatikkoa purkitettuja sardiineja ja muutaman laatikon keksejä, jotka meillä oli autossamme, korilliseen omenia ja molempien osapuolten mielestä vaihtokauppa oli hyvä.
Tullessamme vuoriston läpi aivan Los Angelesin pohjoispuolella kohtasimme Järjestön jäsenten ja tavallisten sotilaiden raskaasti vartioiman pitkän jonon ihmisiä. Ajaessamme hiljakseen ohi, silmäilin vankeja tarkasti, yrittäen päätellä keitä he olivat. He eivät näyttäneet olevan mustia tai meksikolaisia ja silti vain muutama heistä näytti olevan valkoinen. Monet kasvot olivat selvästi juutalaisia, kun taas toisilla kasvonpiirteet tai hiukset viittasivat negridipiirteisiin. Jonon kärkipää kääntyi päätieltä vähän käytetylle eräpolulle, joka katosi kallioreunaiseen kanjoniin, peräpään ulottuessa useita maileja takaisin kaupunkiin päin. Siinä saattoi olla niinkin paljon kuin 50 000 marssijaa, kaiken ikäisiä ja molempia sukupuolia, pelkästään siinä osassa jonoa, jonka me ohitimme.
Kun olin taas päämajassa kyselin omituisesta jonosta. Kukaan ei ollut varma, vaikkakin yleinen mielipide oli se, että he olivat juutalaisia ja niitä sekarotuisia, joiden iho oli liian vaalea, jotta heidät olisi laitettu itään lähetettyjen joukkoon. Nyt mieleeni muistui jotain, mikä oli mietityttänyt minua pari päivää sitten: Erittäin vaaleiden mustien - niiden melkein valkoisten, oktoronien (1/8-mustat suom. huom) ja kvarteronien (1/4-mustat suom. huom.) sekä luokittelemattomien eri Aasian ja etelän alueilta olevien sekarotuisten - erotteleminen muista keskittämis- ja evakuoimisoperaatioiden aikana.
Luulenpa myös, että nyt ymmärrän. Selvästi erotettavissa olevat ei-valkoiset ovat ne, joiden tahdomme nostavan valkoisiin kohdistuvaa rodullista painetta Kalifornian ulkopuolella. Lisääntynyt melkein-valkoisten sekarotuisten läsnäolo pelkästään sekoittaisi asiaa - ja aina on olemassa vaara, että he myöhemmin kävisivätkin valkoisista. Parempi hoitaa asia nyt, heti kun vain saamme heidät käsiimme. Minulla on epäilys, että heidän retkeensä siihen täältä pohjoisessa sijaitsevaan kanjoniin ei sisälly paluulippua!
Mutta ilmeisesti on vielä paljon seulontaa tehtävänä. Olemme putsanneet kaikki täysin mustat ja täysin meksikolaisten asuttamat alueet ja tietenkin täysin juutalaiset naapurustot, mutta vieläkin on alueita, jotka käsittävät lähes puolet meidän hallinnassamme olevasta kaupunkialueesta, joilla on vallalla täysi kaaos. Juutalaiset näillä alueilla, yhteistyössä valkoisten keskuudessa olevien taantumuksellisten ainesten kanssa, käyvät päivä päivältä röyhkeämmiksi. Pahimmilla alueilla on lähestulkoon tauotta mielenosoituksia ja mellakoita ja juutalaiset jakavat lehtisiä sekä käyttävät muita keinoja säilyttääkseen muissakin osissa yleisen rauhattomuuden. Tarkka-ampujat ovat perjantain jälkeen tappaneet neljä meikäläistä. Jotain täytyy tehdä ja pian!
25.7. Tänään oli mukava vastakohta viimeaikaisiin töihini: Vietin päivän haastatellen osaa vapaaehtoisista, jotka olivat tulleet puolellemme heinäkuun 4. päivän jälkeen, yrittäen valita noin sata heistä erikoiseen ongelmanratkontaryhmään, joka alkaa tehdä järjestelmällisellä tavalla teknisiä ja logistisia askareita, jotka ovat tähän asti jääneet minun ja ryhmäni hommiksi.
Ihmiset, joiden kanssa keskustelin, oli esivalikoitu ennen kuin he tulivat luokseni ja heillä kaikilla on insinööri- tai teollisuuden hallinnon taustaa. Heitä on ehkä noin 300 miestä, plus noin sata henkeä vaimoja ja lapsia, mikä on merkki siitä todella merkittävästä virrasta uutta verta alueellemme. En tiedä mikä tämän hetkinen kokonaisvahvuus on, mutta tiedän, että Järjestö on lisännyt vahvuuttaan Kaliforniassa moninkertaiseksi viimeisten kolmen viikon aikana - ja jäsenet, joista puhumme, ovat vain murto-osa uusista vapaaehtoisista.
Valtaosa on järjestetty joko työprikaateihin, ensisijaisesti maataloustyöhön, tai, kuten asianlaita on enemmistöllä armeija-ikäisistä miehistä, armeijan univormuihin ja kivääreihin, jotka pelastimme eräästä pommitetusta Kansalliskaartin asevarastosta. Jälkimmäisellä tavalla kasvatamme asteittain kokonais-luotettavuutta, jos ei asiantuntemusta, meidän hallinnassamme olevissa asevoimissa. Monilla näistä "pikasotilaista" on ollut vain vähän tai ei minkäänlaista sotilaskoulutusta, eikä meillä ole ollut vielä mahdollisuutta valmistaa heitä ideologisesti siinä määrin, mitä uusia Järjestön jäseniä, mutta silti he ovat keskimäärin myötämielisempiä asiallemme kuin tavallinen jalkaväki. Integroimme heitä vakinaisiin joukko-osastoihin niin nopeasti kuin vain pystymme.
Tiedustelin tänään näkemiltäni ihmisiltä heidän nykyisistä asuinjärjestelyistään ja perheasioistaan sekä heidän koulutuksestaan ja työkokemuksestaan. Lähes kaikki oli määrätty hiljattain vapautuneeseen kortteliin entisellä mustien asuinalueella, aivan Los Angelesin alueen eteläpuolella. Järjestö on perustanut sinne uuden yksikköpäämajan pieneen kerrostaloon ja haastattelut pidettiin siellä.
Niillä, joiden kanssa juttelin, oli todella vähän valittamista, vaikkakin he mainitsivat niiden rakennusten epätavallisen saastaisen kunnon, joihin olivat muuttaneet. Jotkut asuinhuoneistot ovat niin lian kyllästämiä, etteivät ne yksinkertaisesti ole asuttavia. Kuitenkin jokainen on ryhtynyt tarmokkaasti työhön ja desinfiointi-, jynssäys- sekä uudelleenmaalausponnistelut ovat saaneet aikaan merkittävän muutoksen vain parissa päivässä.
Tein lyhyen katsastuskierroksen ja oli sydäntälämmittävää nähdä kauniita valkoisia lapsia leikkimässä hiljaa siellä missä aikaisemmin parveili laumoittain kirkuvia nuoria mustia. Noin parin tusinan vanhemman ryhmä työskenteli vieläkin kerrostalojen ulkopuolella. He ovat keränneet pienen vuoren verran roskaa: Oluttölkkejä, tyhjiä tupakka-askeja, tyhjiä mikroruokapahveja, hajotettuja huonekaluja sekä ruostuneita kodinkoneita. Kaksi naista on merkinnyt aikamoisen alueen hyödytöntä maata - kunnolla tallattua nurmikkoa - seipäillä ja narulla ja lapioivat maata yhteiseksi vihannespuutarhaksi. Ikkunoihin, joissa oli aikaisemmin ollut vain rikkinäisiä paperikaihtimia, on nyt ripustettu kirkkaita verhoja - improvisoitu kotona värjätyistä lakanoista, luulisin. Ikkunalaudoilla, joilla oli ennen pelkästään tyhjiä viinapulloja, on nyt tuoreita kukkia.
Suurin osa näistä ihmisistä saapui tänne mukanaan vain vähän enemmän kuin vaatteet päällänsä, jättäen kaiken taakseen ja vaarantaen henkensä ollakseen meidän kanssamme. On häpeä, ettemme nyt voi tehdä heidän eteensä enempää, mutta he ovat sitä tyyppiä, jotka ovat melko kykeneviä tekemään itsekin mitä tarpeen on.
Yksi ensimmäisistä vapaaehtoisista, jotka valitsin tänä aamuna, oli mies etsimään sopivaa kuorma-autoa jostain käyttääkseen sitä säännöllisesti hylkytavaran poiskuljettamiseen uudesta siirtokunnastamme sekä ruuan tuomiseen päivittäin lähimmästä jakelupisteestä, jonne on noin kuuden mailin matka. Hän tulee olemaan itse vastuussa autonsa huollosta ja bensiinin löytämisestä mistä vain voi, kunnes meillä on aikaa perustaa uusi polttoaineenjakelujärjestelmä. Hän on 60-vuotias, joka aikaisemmin omisti oman muovitehtaan Indianassa, mutta täällä hän on tyytyväinen saadessaan olla roskakuski!
Siihen mennessä kunnes saamme yleisen siviilitilanteen laitettua järjestykseen, keskimääräinen väestöntiheys meidän osassamme Kaliforniaa tulee olemaan vähän alle puolet siitä mitä se oli kuukausi sitten. Tulee olemaan enemmän kuin tarpeeksi asuntoja tänne tuleville uusille ihmisille ja luultavimmin pyyhkäisemme matalaksi noin puolet asuin- ja kaupallisista alueista Los Angelesin piirikunnassa, istutamme puita ja teemme niistä puistoja. Tuo on kuitenkin vasta tulevaisuudessa ja nyt meidän tavoitteemme on kotiuttaa uudet ihmiset tilapäisesti alueille, jotka on hyvin erotettu niistä, joita emme ole vielä rauhoittaneet ja siivonneet.
Mutta jo sekin pieni alku, jonka olemme saaneet aikaan, täyttää minut ilolla ja ylpeydellä. Millainen ihme onkaan kävellä kaduilla, jotka vielä pari viikkoa sitten olivat täynnä ei-valkoisia notkumassa joka kadun kulmassa ja jokaisessa ovensuussa ja nähdä pelkästään valkoisia - puhtaita, iloisia, innokkaita valkoisia kasvoja, päättäväisiä ja toiveikkaita tulevaisuuden suhteen! Mikään uhraus ei ole liian suuri vallankumouksemme onnistuneen loppuun viemisen eteen ja heidän - ja 128. Los Angelesin ruokaprikaatin tyttöjen ja miljoonien muiden heidän kaltaistensa joka puolella maatamme - tulevaisuutensa turvaamiseksi!