LUKU XX

7.7.1993. Näyttää siltä, että olen täällä aamuun, joten voin hyvin käyttää tunnin kirjoittaakseni viime päivien tapahtumista.

Tämä on todella hulppea paikka. Kattohuoneisto, josta voimme nähdä suurimman osan Los Angelesia - minkä vuoksi käytämmekin tätä komentopaikkana. Mutta tämän paikan ylellisyys on uskomatonta: Satiinilakanat, aidot turkis-sängynpeitteet; kullatut kylpyhuonekalusteet; 10 seinähanaa joista tulee ruisviskiä, skottiviskiä ja vodkaa joka huoneessa, valtavia, kehystettyjä pornografisia valokuvia seinillä.

Huoneisto kuului eräälle Jerry Siegelbaumille, paikallisen Kunnallistyöntekijöiden liiton asiamiehelle - ja seinillä olevien hävyttömien kuvien päähenkilölle. Näyttää siltä, että hän suosi blondeja, ei-juutalaisia tyttöjä, vaikkakin hänen partnerinsa yhdessä kuvassa on neekerinainen ja hän on nuoren pojan kanssa toisessa. Olipa hän todellinen työläisen edustaja! Toivottavasti joku siirtää hänet pian pois käytävästä; ilmastointi ei ole toiminut sitten maanantain ja hän alkaa haista melko pahalle.

Nyt tämä valtava kaupunki antaa varsin erilaisen kuvan kuin viimeksi kun minulla oli mahdollisuus nähdä kokonaisnäkymä yöaikaan. Valojen loiste, joka rajasi kaikki pääkadut, on poissa. Sen sijaan yleistä pimeyttä särkee ainoastaan satojen siellä täällä ympäri kaupunkia riehuvien tulipalojen hehku. Tiedän, että tuolla alhaalla liikkuu tuhansia ajoneuvoja, mutta ne ajavat ilman valoja, jotta niitä kohti ei ammuttaisi.

Viimeiset neljä päivää on kuulunut käytännössä yhtenäistä poliisi- ja muiden hälytysajoneuvojen sireenien huutoa sekoitettuna tykistötulen ja räjähdysten sekä helikoptereiden ääneen. Tänä iltana kuuluu enää kevyiden aseiden ääntä, eikä paljon sitäkään. Vaikuttaa siltä, että täällä taistelut ovat saavuttaneet ratkaisuvaiheen.

Kello kahden aikaan maanantaiaamuna yli 60 meidän taisteluyksikköämme iski samanaikaisesti kaikkialla Los Angelesissa, kun taas sadat muut yksiköt iskivät kohteisiin kaikkialla ympäri maata, Kanadasta Meksikoon ja rannikolta rannikolle. En ole vielä kuullut mitä olemme saaneet aikaan muualla, koska Systeemi on asettanut tiedotusvälineisiin täydellisen sensuurin - siis niihin, joita emme ole vallanneet - eikä minulla ole ollut mahdollisuutta jutella kenenkään kanssa, joka olisi ollut yhteydessä Vallankumousesikuntaan. Täällä Los Angelesissa olemme kuitenkin pärjänneet yllättävän hyvin.

Ensimmäinen hyökkäyksemme katkaisi veden ja sähkön koko suurkaupungin alueelta, lamaannutti päälentokentät ja muutti kaikki merkittävät moottoritiet kulkukelvottomiksi. Poistimme puhelinvaihteet käytöstä ja räjäytimme kaikki polttoainevarastot. Satama-alue on ollut melkeinpä yhtä suurta liekkimerta jo neljä päivää.

Otimme haltuumme vähintään 15 poliisiasemaa. Useimmiten otimme vain heidän aseensa, tuhosimme heidän tietoliikennelaitteensa ja kaikki ne ajoneuvot, mitkä eivät olleet sillä hetkellä partiossa, ja poistuimme paikalta. Mutta ilmeisesti joukkojamme on vielä monissa poliisin rakennuksissa käyttäen niitä paikallisina komentopaikkoina.

Aluksi poliisit ja palomiehet juoksentelivat ympäriinsä kuin päättömät kanat - sireenejä ja vilkkuvia valoja joka puolella. Kuitenkin maanantai-iltapäivään mennessä viestiliikenne oli sen verran pahoin katkennut ja tulipaloja ja muita hätätapauksia oli niin paljon, että poliisi ja palolaitokset olivat paljon valikoivampia kutsuihin vastaamisessaan. Monilla alueilla joukkomme pystyivät tekemään työnsä käytännössä ilman häiriöitä. Nyt, luonnollisesti, on bensiini loppunut suurimmalta osalta hälytys- ja poliisiajoneuvoja, eivätkä ne voi liikkua ollenkaan. Ne taas, joilla vielä on bensiiniä, tuntuvat pitävän matalaa profiilia.

Avainasemassa poliisin - ja kaiken muunkin - neutraloimisessa oli myyräntyömme armeijassa. Niinkin aikaisin kuin maanantai-iltapäivällä oli jo kaikille selvää, että jotain suurta oli tapahtumassa puolustuslaitoksen sisällä. Ensinnäkin, lukuun ottamatta niitä yksikköjä ja panssarivaunuja, jotka vartioivat sähkölaitoksia, televisiolähettimiä ja niin edelleen - kuten aina - mitään joukkoja ei käytetty meitä vastaan. Toiseksi, oli selviä merkkejä aseellisista selkkauksista alueen kaikkien sotilastukikohtien sisällä.

Näimme ja kuulimme suihkuhävittäjien pyyhkäisevän matalalla kaupungin yli, mutta ne eivät hyökänneet kimppuumme - eivät ainakaan suoranaisesti. Ne hyökkäsivät matalalla lentäen pommittamaan noin tusinaa kansalliskaartin asevarikkoa suurkaupungin alueella. Nuo hävittäjät olivat ilmeisesti etelämpänä sijaitsevasta merijalkaväen El Toron lentotukikohdasta. Myöhemmin näimme useita kaksintaisteluita Los Angelesin taivaalla ja kuulimme, että Camp Pendleton, suuri merijalkaväen tukikohta noin 70 mailia kaakkoon täältä, sai osumia Edwardsin ilmavoimien tukikohdan pommikoneiden iskuissa. Kaiken kaikkiaan erittäin hämmentävä skenaario kaikille osapuolille.

Mutta maanantai-iltana törmäsin melko lailla sattumalta kaikista ihmisistä juuri Henryyn ja hän selitti minulle aika paljon sotilaallisesta tilanteesta. Vanha kunnon Henry - miten iloinen olinkaan nähdessäni hänet jälleen!

Tapasimme KNX:n lähetysasemalla, missä autoin radio-työryhmäämme aseman saamisessa jälleen toimintakuntoon meidän vallattua sen. Se oli muuten juuri sitä, mitä olen tehnyt viimeiset neljä päivää: Rikki ammuttujen lähettimien korjausta, lähettimien taajuuksien vaihtamista ja laitteiston parantelua. Meillä on nyt toiminnassa yksi FM- ja kaksi AM-asemaa, jotka kaikki käyttävät varavoimaa. Kaikissa kolmessa tapauksessa katkaisimme studioista kaapelit ja laitoimme lähetystiimimme suoraan lähettimien sijaintipaikoille.

Henry kaahasi paikalle jeepillään, pukeutuneena Yhdysvaltain armeijan univormuun, jossa oli everstin arvomerkit, seuranaan kolme konekiväärejä ja panssaritorjuntaohjuksia kantavaa sotilasta. Hän oli tuomassa lähetettävää tekstiä - tekstiä, joka oli suunnattu ensisijaisesti armeijan henkilöstölle.

Heti kun olin saanut mikrofonin ja äänentoistolaitteet liitettyä lähettimen sisääntuloon, Henry ja minä astuimme sivummalle jutellaksemme sillä aikaa, kun radiokuuluttaja luki viestiä. Se koostui vetoomuksesta kaikille valkoisille sotilashenkilöille, jotka eivät olleet vielä liittyneet vallankumoukseemme, sekä varoituksesta niille, jotka eivät noudattaisi sitä. Viesti oli todella hyvin suunniteltu ja olen varma, että sen vaikutus sekä sotilas- että siviilikuuntelijoihin oli voimakas.

Selvisi, että Henry oli ollut vastuussa Järjestön koko värväystoiminnasta armeijassa yli vuoden ajan ja hän oli keskittänyt vaivannäkönsä länsirannikolle siitä lähtien, kun hänet siirrettiin tänne viime maaliskuussa. Hänen minulle antamansa kuvaus oli pidemmänpuoleinen, mutta yhdessä sen kanssa, mitä olen saanut selville sen jälkeen, sen ydin oli seuraava:

Olimme värvänneet armeijassa kahdella tasolla Järjestön perustamisesta asti. Alemmalla tasolla toimimme puoli-avoimesti ennen syyskuuta 1991 ja sen jälkeen salaa. Se käsitti propagandamme levittämistä kantahenkilökunnan ja ei-vakinaisen väen joukossa, enimmäkseen suoraan kasvotusten, ihmiseltä-ihmiselle. Mutta, Henryn kertoman mukaan, olimme myös värvänneet korkeammissa portaissa, äärimmäisen salaisesti.

Vallankumousesikunnan strategia riippui meidän menestyksestämme useiden korkea-arvoisten sotilasjohtajien voittamisessa puolellemme ja maanantaina aloimme pelata tällä kätketyllä valttikortilla. Siksi asevoimia ei ole käytetty meitä vastaan ja se on myös syy siihen, miksi eri joukko-osastot ovat ampuneet ja pommittaneet toisiaan viimeiset neljä päivää.

Armeijan sisäinen konflikti alkoi meille myötämielisten joukko-osastojen komentajien ja heidän Systeemille uskollisten (selkeä enemmistö) kollegojensa välillä. Konfliktille kehittyi nopeasti toinenkin aspekti, joka jätti ensimmäisen varjoonsa: Mustat vastaan valkoiset.

Järjestöystävällisten upseerien komentamat sotilasyksiköt alkoivat riisua aseista kaikkia mustia sotilashenkilöitä heti kun aloitimme maanantai-aamuisen hyökkäyksemme. Heidän tälle käyttämänsä tekosyy oli se, että militantit mustat olivat aloittaneet kapinan muissa yksiköissä ja heidän korkeammalta taholta tullut käskynsä oli aseistariisua kaikki mustat, jotta kapinan leviäminen saataisiin pysähtymään. Yleisesti ottaen valkoiset sotilaat olivat valmiita ja halukkaita uskomaan tämän tarinan, eikä heitä tarvinnut kahdesti käskeä kääntämään aseensa yksiköissä olevia mustia vastaan. Ne muutamat, joiden liberaalit taipumukset saivat heidät empimään, ammuttiin siihen paikkaan.

Muissa yksiköissä meidän puolellamme oleva kantahenkilökunta alkoi yksinkertaisesti ampumaan kaikkia univormussa näkemiään mustia ja tämän jälkeen he karkasivat yksiköihin, joiden komentajat olivat meidän puolellamme. Mustat, luonnollisesti, reagoivat tavalla, joka teki tarinan mustien kapinasta todeksi. Myös niissä yksiköissä, jotka olivat Systeemi-mielisten upseerien komennossa, puhkesi rajuja taisteluja mustien ja valkoisten välillä.

Koska jotkin näistä yksiköistä ovat lähes puoliksi mustia, taistelu on ollut veristä ja pitkittynyttä. Lopputulos on ollut se, että vaikka meitä sympatiseeraavien upseerien komentamilla yksiköillä oli vain noin viisi prosenttia Systeemin puolella olevien yksiköiden miesvahvuudesta, suurin osa jälkimmäisistä on ollut mustien ja valkoisten välisen sisäisen taistelun halvaannuttamia. Tästä syystä valkoisia tulee kasvavassa määrin meidän yksiköihimme tälläkin hetkellä.

Radiolähetyksemme ovat auttaneet tätä kehitystä valtavasti. Olemme tietenkin liioitelleet omaa miesvoimaamme ja kertoneet valkoisille sotilashenkilöille, jotka tahtovat liittyä meihin, minne mennä. Ollaksemme vakuuttavampia - ja pitääksemme neekerit peloissaan, jotta jatkaisivat omia touhujaan - olemme virittäneet yhden lähettimistämme tekaistuksi "soul"-asemaksi ja lähettäneet kehotusta mustaan vallankumoukseen, kehottaen mustia ampumaan valkoiset upseerit ja kaikki kantahenkilökuntaan kuulumattomat sotilaat, ennen kuin valkoiset onnistuvat riisumaan heidät aseista.

Suurin piirtein ainoat sotilasyksiköt Los Angelesin alueella, jotka ovat pystyneet vähänkään tehokkaaseen vastarintaan meitä vastaan, ovat olleet jotkut ilmavoimien hävittäjä- ja pommittajayksiköt - sekä merijalkaväen lentolaivue El Torossa. He ovat hyökänneet meidän puolellemme loikanneiksi luultuja sotilasyksiköitä vastaan. Henryn mukaan he ovat kuitenkin aiheuttaneet suurin piirtein yhtä paljon vahinkoa Systeemi-mielisille joukoille kuin meillekin.

Henry myhäili kertoessaan minulle Järjestön olleen kykenemätön saamaan aikaan riittävää edistystä värväyksessä Kalifornian Kansalliskaartissa voidakseen luottaa siihen, että yksikään kaartin yksiköistä loikkaisi meidän puolellemme. Niinpä Järjestö kidnappasi paikallisen kaartin komentajan, Kenraali Howellin, juuri ennen maanantai-aamun hyökkäystä, ennaltaehkäisevänä toimena.

Kun Systeemi ei onnistunut paikantamaan Howellia, he ilmeisesti pelkäsivät hänen liittyneen meihin. Heidän pelkoaan epäilemättä vahvisti se kun he kuulivat, että hän oli poistunut kotoaan kiireellä puolenyön jälkeen kolmen tuntemattoman miehen seurassa, alle tunti ennen kuin alkoi tapahtua. Niinpä heidän epäilyksensä saivat täyden vallan ja he määräsivät Kansalliskaartin asevarikot ja varastot pommitettaviksi lojaaleiden ilmayksiköiden toimesta maanantaina iltapäivällä.

Myöskään Camp Pendletonissa emme olleet lähelläkään yliotteen saamista ennen Systeemin panikointia ja pommituskäskyä. Olen varma, että tuo siirto oli juuri se, joka kallisti asiat meidän eduksemme. Pendletonin alueella on yhä ankaria taisteluja, mutta ilmeisesti olemme siellä nyt niskan päällä.

En tiedä mistä tukikohdasta tuli se marssirivistö panssarivaunuja, joka neutraloi Los Angelesin poliisin päämajan, mutta ne olivat todellakin taivaan lahja. Emme todellakaan olisi pystyneet siihen yksinämme.

Aina alusta asti L.A.:n poliisit ovat olleet meidän ainoa kunnolla järjestäytynyt vastustajamme. Ympäröivien piirien pienemmät poliisivoimat eivät ole aiheuttaneet erityisiä ongelmia. Jotkut pyyhkäisimme pois pelistä totaalisesti, toiset päättivät pitää matalaa profiilia ja huolehtia omista asioistaan muutamien ensimmäisten kahakoiden jälkeen. Mutta nuo noin 10 000 Los Angelesin poliisilaitoksen miestä olivat erittäin aktiivisia meitä vastaan aina muutama tunti sitten tapahtuneeseen tilanteen hiljenemiseen asti, ja meno oli erittäin rankkaa. Meillä on ollut viimeisinä neljänä päivänä ainakin 100 kaatunutta - 15-20 prosenttia paikallisesta taisteluvahvuudestamme.

En tiedä miksi emme onnistuneet tekemään samaa poliisille täällä kuin mitä näytämme tehneen armeijalle. Jospa se oli osaltamme vain kaaderien puutetta ja sotilaiden värvääminen oli etusijalla. Joka tapauksessa poliisin päämajasta tuli melkein välittömästi vastavallankumouksellisen vastarinnan keskus.

L.A:n kaupungin poliisiin liittyi myös muutama sheriffin yksikkö piirikunnasta sekä jokunen osavaltion liikkuvan poliisin yksikkö, ja he muuttivat päämajarakennuksen linnoitukseksi, joka oli valloittamaton, yritimme sitten mitä tahansa. Oikeastaan se merkitsi melkein varmaa kuolemaa jos joku meistä uskalsi muutamaa korttelia lähemmäksi. Heillä oli suuri varasto bensiiniä, yli tuhat ajoneuvoa, ja varavoimaa tietoliikennelaitteisiin - ja heitä oli paljon meitä enemmän.

He määrittivät tiedusteluhelikoptereita käyttäen tarkasti vahvat kohtamme ja rakennukset, jotka olimme vallanneet, jonka jälkeen he lähettivät ulos niinkin paljon kuin 50 ajoneuvoa ja 200-300 miestä käsittäviä iskuryhmiä. Se, että olimme tuhonneet lähes kaikki valtateiden ylikulkusillat, rajoitti heidän liikkuvuuttaan laajemmalle alueelle, mutta heidän ilmassa olevat tarkkailijansa onnistuivat neuvomaan reitin monien esteiden ympäri.

Onnistuimme suojelemaan tiettyjä todella tärkeitä pisteitä - valtaamamme radioasemat mukaan lukien - ainoastaan hyvin piiloutuneiden konekivääriryhmien ansiosta, jotka vartioivat niitä katuja, joista lähestyminen olisi muuten ollut mahdollista. Onneksi kytillä oli ainoastaan muutama panssaroitu ajoneuvo, koska useimmilla meistä ei ollut panssarien hoitelemiseen tarvittavia aseita. Vasta tänään saimme panssarintorjunta-aseita taisteluryhmillemme.

Jos L.A.:n poliisit olisivat pystyneet liittymään johonkin Systeemille lojaaliin armeijan yksikköön, se olisi ollut loppumme. Onneksi tusinan verran vanhoja M60:ä meidän puolelle liittyneestä yksiköstä hoiteli heidät ennen sitä. Ne vyöryivät armotta poliisien päämajansa ympärille laittamien tiesulkujen yli, ampuivat rakennuksen seulaksi räjähdys- ja palokranaateilla sekä kirjaimellisesti ampuivat alueen sadat poliisiajoneuvot seulaksi konekivääritulella.

Kyttien tietoliikenne ja sähköt katkesivat ja heidän rakennuksensa syttyi tuleen tusinasta eri paikasta. Heidän oli pakko evakuoida rakennus ja me ammuimme 81-mm kranaatinheittimellä ympärillä olevia parkkipaikkoja ja katuja kunnes he eivät enää voineet puolustaa aluetta. Paikka palaa yhä ja se on hylätty. Suurin osa kytistä tuntuu päässeen koteihinsa ja vaihtaneen siviilivaatteet päälleen.

Nyt suurin osa kohtaamastamme järjestäytyneestä vastarinnasta on neutraloitu ja kaikki riippuu nyt siitä, saammeko alueen tehokkaasti hallintaamme ennen kuin armeijan osastot muualta maasta lähetetään paikalle. En ymmärrä miksi sitä ei ole vielä tapahtunut.

Minun käskettiin muutama tunti sitten ilmoittautua aamulla ryhmälle teknistä väkeä, joiden tehtävänä on suunnitella osittaisen sähkövoiman ja veden palauttamisen yksityiskohdat, perustaa reittejä ajoneuvoliikenteelle ja paikallistaa sekä turvata jäljellä olevat bensiini- ja dieselvarastot. Kuulostaa enemmänkin tie- ja vesirakennusinsinöörin hommalta kuin minun.

Kuulostaa myös vähän ennenaikaiselta, mutta on rohkaisevaa tietää, että Vallankumousesikunta vaikuttaa olevan luottavainen tulevaisuuden suhteen. Ehkä saan tietää lisää kokonaistilanteesta huomenna.

10.7. No niin! Nyt on todellakin tapahtunut paljon - sekä hyviä että huonoja asioita, mutta tähän asti enimmäkseen hyviä.

Armeija- ja poliisitilanne vaikuttaa täällä olevan pääpiirteittäin hallinnassa - ja totta puhuen suurimmassa osassa länsirannikkoa, joskin San Franciscon ympärillä ja muutamassa muussa paikassa vaikuttaisi olevan vielä paljon taisteluja.

Täälläkin on vielä muutama aseistautunut ryhmä - jokunen poliisi ja jotain armeijan kantahenkilökuntaa - jotka kiertelevät ympäriinsä ja aiheuttavat pientä hämminkiä. Olemme kuitenkin turvanneet kaikki täällä olevat tukikohdat sekä sotilaslentokentät ja kokoamme hajaantuneen henkilöstön yhteen päivässä tai kahdessa. Tämänhetkinen käsky on ampua kaikki, jotka kantavat aseita, paitsi ne joilla on jokin meidän käsivarsinauhoistamme.

Se on ihan tervetullut muutos muutaman päivän takaisesta, jolloin me olimme ne, jotka olivat vaarassa joutua ammutuiksi. Vuosien piileskelyn, valepuvuissa hiipimisen ja joka kerta kytän nähdessä kuoliaaksi pelästymisen jälkeen on mahtava tunne olla ulkona luonnon helmassa - ja olla ne joilla on aseet.

Suurimmaksi ongelmaksi täällä on muodostunut siviiliväestö. Siviilit ovat seonneet aivan täysin. Eipä heitä oikeastaan voi syyttää ja olen yllättynyt siitä, että he käyttäytyivät niinkin hyvin jopa näin kauan. Loppujen lopuksi, ovathan he olleet ilman sähköä ja juoksevaa vettä jo viikon ja erittäin suuri joukko on myös ollut jo useita päiviä ilman ruokaa.

Ensimmäiset päivät - maanantai ja tiistai - siviiliväestö toimi kuten osasimme odottaakin heidän toimivan. Sadat tuhannet heistä pakkaantuivat autoihin ja suuntasivat moottoriteille. He eivät tosin päässeet kovinkaan pitkälle, luonnollisesti, koska olimme räjäyttäneet useita avainliittymiä, mutta he onnistuivat tekemään valtavimman kuviteltavissa olevan liikenneruuhkien kokoelman ja siten viimeistelivät tehtävämme tehdä maalla liikkuminen poliisille lähes mahdottomaksi.

Tiistai-iltapäivään mennessä suurin osa valkoisesta väestöstä oli palannut takaisin koteihinsa - tai ainakin kotikulmilleen - monien jätettyä seisahtuneet autonsa teille ja patikoitua takaisin. Ensinnäkin he olivat havainneet, ettei heillä ollut mitään toteuttamiskelpoista tapaa lähteä Los Angelesin alueelta autolla ja toiseksi, etteivät he voineet ostaa bensiiniä, koska huoltoasemien elektroniset pumput eivät toimineet sekä kolmanneksi, että suurin osa kaupoista oli kiinni ja vielä neljänneksi, että jotain todella suurta oli tapahtumassa. He pysyttelivät kotonaan, pitivät transistoriradionsa päällä ja olivat huolissaan. Oli harvinaisen vähän rikollisuutta tai väkivaltaa, lukuun ottamatta mustia alueita, joissa mellakointi, ryöstely ja polttaminen alkoivat varhain maanantai-iltapäivällä ja kävivät asteittain yhä hurjemmiksi ja laajemmiksi.

Varhain torstaina oli kuitenkin valkoistenkin alueilla oma osansa ryöstelystä, suurimmaksi osaksi kohteena oli ruokakauppoja. Osa ihmisistä ei ollut syönyt 48 tuntiin ja he toimivat ennemminkin epätoivosta kuin laittomuudesta.

Koska kesti torstai-iltaan asti ennen kuin aloimme olla varmoja poliisien onnistuneesta löylyttämisestämme, emme tehneet mitään estääksemme siviilien sekasortoa. Mitä enemmän heitä kaduilla oli, nälkäisinä ja epätoivoisina, hajottaen kauppojen ikkunoita ja varastaen ruokaa, etsien juomakelpoista vettä ja uusia paristoja radioihinsa, joutuen tappeluihin toisten samoja asioita etsivien kanssa, sitä vähemmän aikaa poliiseilla oli meille. Se oli tietenkin pääsyy siihen, että katkaisimme sähkön, veden, ja liikenteen jo heti alussa.

Jos poliisilla olisi ollut ainoastaan meidät huolenaan, emme olisi voineet voittaa. Mutta he eivät voineet käsitellä meitä ja yleistä sekasortoa samaan aikaan.

Joka tapauksessa nyt me olemme ne, keiden työnä on palauttaa järjestys ja se tuleekin olemaan todella hankalaa. Ihmiset ovat totaalisesti menettäneet järkensä pelosta ja paniikista. He käyttäytyvät täysin järjenvastaisesti ja suuri määrä henkiä on pakostakin uhrattava ennen kuin saamme asiat hallintaamme. Pelkään pahoin, että osittain jo nälänhätä ja uupumuskin tulevat tekemään työn puolestamme, koska työvoimamme ja muut oleelliset voimavaramme ovat täysin riittämättömiä tehtävään.

Tänään lähdin bensiinin talteenottoryhmän mukaan ja sain hyvän katsauksen siviiliongelmaamme. Se järkytti minua todella. Ajelimme isolla säiliöautolla, aseistetun jeepin saattamana, huoltoasemalta huoltoasemalle Pasadenan alueella, pumpaten bensiiniä joka aseman säiliöistä säiliöautoomme. Alueella on tarpeeksi polttoainetta verrattain pitkäksi aikaa omiin tarpeisiimme, mutta siviilien täytyy pärjätä toistaiseksi ilman omia autojaan.

Pasadena oli muutama vuosi sitten vielä suurimmaksi osaksi valkoinen, mutta nyt siitä on tullut enimmäkseen musta. Mustien alueilla, aina kun törmäsimme mustiin huoltoasemien läheisyydessä, avasimme yksinkertaisesti tulen heitä kohti pitääksemme heidät loitolla. Valkoisilla alueilla ympärillämme pyöri nälkäisiä valkoisia kerjäämässä meiltä ruokaa - mitä meillä ei tietenkään ollut antaa.

On hemmetin hyvä ettei niillä ole ampuma-aseita, tai olisimme helvetinmoisessa kiipelissä tällä hetkellä. Kiitos, senaattori Cohen!

Hupsista! Nyt ei ole aikaa kirjoittaa enempää - täytyy mennä tapaamiseen. Siellä meidän pitäisi saada yhteenveto valtakunnallisesta tilanteesta.