21.3.1993. Tänään on uusi alku. Melkoinen sattuma, että tämä on kevään ensimmäinen päivä. Minulle se on kuin paluu kuolleista - 470 päivää elävänä kuolleena. Se, että saa olla taas Katherinen kanssa, taas muiden tovereideni kanssa, että voin jatkaa kamppailuamme jälleen niin paljon haaskatun ajan jälkeen - ajatus näistä asioista täyttää minut sanoinkuvaamattomalla ilolla.
Niin paljon on tapahtunut sen jälkeen kun viimeksi kirjoitin tähän päiväkirjaan (kuinka iloinen olenkaan, että Katherine pystyi säästämään sen minulle!) että on vaikeaa päättää, miten tiivistää se kaikki tähän. No, tärkeimmät seikat ensin.
Se oli noin neljän aikaan sunnuntai-aamuna, oli vielä pilkkopimeää. Olimme kaikki sikeässä unessa. Ensimmäinen asia, jonka muistan, on se kun Katherine ravisteli minua olkapäästä, yrittäen herättää minut. Saatoin kuulla sinnikkään surinan taustalla, jonka, unisessa tilassani, otaksuin olevan makuuhuoneen herätyskellomme.
"Ei varmasti ole vielä aika herätä", mutisin.
"Se on varoitussummeri alakerrassa", Katherine kuiskasi hätääntyneenä. "Joku on rakennuksen ulkopuolella".
Se sai minut heti hereille, mutta ennen kuin sain edes jalkani lattialle, kuulin kovan rysäyksen ja jotain kipinävana perässään tuli huolellisesti laudoitetun makuuhuoneen ikkunan läpi. Lähes saman tien huone olikin jo tukahduttavan kaasupilven täyttämä ja haukoin tuskaisesti henkeäni.
Seuraavat pari minuuttia ovat hieman utuisia muistissani. Jotenkin me kaikki saimme kaasunaamarimme päälle ennen kuin sytytimme mitään valoja. Bill ja minä ryntäsimme alakertaan, jättäen Katherinen ja Carolin miehittämään yläkerran ikkunoita. Onneksi kukaan ei vielä ollut yrittänyt tulla rakennukseen, mutta kun minä ja Bill pääsimme portaat alas, saatoimme kuulla jonkun ulkona megafonin kanssa käskevän meitä ulos kädet ylhäällä.
Katsoin nopeasti tirkistysreiästämme. Kymmenet rakennukseemme suunnatut valonheittäjät olivat muuttaneet ulkona vallinneen pimeyden kirkkaaksi kuin päivä. Sokaiseva valo esti minua näkemästä kovin hyvin valonheittäjien taakse, mutta oli heti selvää, että siellä oli sadoittain sotilaita ja poliiseja, raskaan kaluston kanssa.
Oli ilmeisen turhaa yrittää raivata tietä ulos ampumalla, mutta teimme joka tapauksessa hetken vastarintaa - puolen tusinaa laukausta joka iikalta ylä- ja alakerran ikkunoista, etu- ja takapuolelta, ihan vain tehdäksemme ihmisille ulkona selväksi, ettei kannata yrittää nopeaa rynnäkköä rakennukseen. Tämän jälkeen pysyimme kaikki poissa ikkunoiden ja ovien luota, jotka ammuttiinkin heti täyteen reikiä ulkopuolelta ja keskityimme saamaan niin paljon tärkeää välineistöä ulos pakotunnelimme kautta kuin mahdollista. Autotallin betonielementtiseinät tarjosivat suojaa pienikaliiberisten aseiden tulelta, jota rakennus sai päälleen joka suunnasta.
Bill, Katherine ja Carol laskivat välineitämme alas pitkään, pimeään tunneliin, minun pysyessä pajassa keräämässä heille tavaroita, joiden ajattelin olevan tärkeitä saada pelastettua. Kuumeisten ja uuvuttavien kolmen vartin aikana he keräsivät pienen vuoren aseita ja viestintävälineitä sadevesiojaan tunnelin toisessa päässä.
Vaikka he kolme tekivät suuren osan kantamisesta, ainakaan he eivät olleet vaarassa tulla ammutuiksi. Minun korvieni ympärillä taas luodit vihelsivät koko ajan ja ainakin kymmenen kertaa sain päälleni kimmokkeiden irrottamaa rappausta. En vieläkään ymmärrä kuinka onnistuin pysymään hengissä. Onnistuin jopa ampumaan muutaman laukauksen takaisin oven läpi hyökkääjiämme kohti aina noin viiden minuutin välein, ihan väin pitääkseni heidän päänsä matalana.
Viimein olimme saaneet ulos kaikki pienet aseemme ja ammuksemme, noin puolet räjähdysaineistamme ja raskaista aseistamme ja kaikki valmiit viestintäyksiköt. Billin työkalut pelastuivat, koska hänellä oli siisti tapa pitää ne kaikki yhdessä työkalupakissa, mutta hylkäsimme suurimman osan testauslaitteistamme, koska ne olivat levällään ympäri pajaa.
Olimme hetken suojassa rasvamontussa ja päätimme, että Bill ja tytöt varastaisivat ajoneuvon ja lastaisivat tavaramme siihen sillä aikaa, kun minä pysyisin pajassa ja valmistelisin tuhoamispanoksen, joka peittäisi sisäänkäynnin pakotunneliimme. Antaisin heille puolisen tuntia, sitten sytyttäisin langan ja pakenisin itse.
Katherine erkani meistä ja juoksi nopeasti takaisin yläkertaan, jossa hän sieppasi mukaansa joitakin henkilökohtaisia tavoitamme - mukaan lukien päiväkirjani - ja sitten autoin hänet takaisin tunneliin muiden perään viimeisen kerran.
Alakerran ovet ja laudat ikkunoissa olivatkin joka tapauksessa jo ammuttu seulaksi siihen mennessä ja niin paljon valoa tuli sisään pajaan valonheittimistä, että kaikesta liikkumisesta oli tulossa äärimmäisen vaarallista. Hermostuneella kiireellä kokosin 20-paunaisen panoksen tritonaalista rasvamonttuumme, aivan tunnelin sisäänkäynnin yläpuolelle ja laitoin sytytyksen valmiiksi.
Sitten ryömin pitkin lattiaa, suunnaten seinää kohti, jonne oli kasattu noin 100 paunaa tritonaalia pieniin astioihin. Aioin vetää langan tuosta kasasta panokseen rasvamontussa niin, että koko paja lentäisi taivaan tuuliin yhdessä räjähdyksessä, peittäen kaiken raunioihin. Kytiltä menisi pari päivää siirtää tarpeeksi rojua huomatakseen, että onnistuimme pakenemaan.
Mutta en koskaan päässyt seinälle asti. Jotenkin - en vieläkään ymmärrä täysin mitä tapahtui - panos rasvamontussa räjähti ennenaikaisesti. Ehkä jostain kimmonnut luoti osui sytytyspanokseen. Tai ehkä paikkaan lentäneistä kyynelkaasukranaateista lentäneet kipinät sytyttivät räjäytyspanoksen. Joka tapauksessa paineaalto löi minulta tajun kankaalle - ja oli hyvin lähellä, ettei se tappanut minua. Palasin tajuihini leikkauspöydällä sairaalan ensiapuhuoneessa.
Seuraavat muutama päivä olivat epätavallisen tuskallisia. Koko muisto niistä saa minut kavahtamaan. Minut vietiin suoraan ensiapuhuoneesta kuulusteluselliin FBI:n rakennuksen alimpaan kellarikerrokseen, joka oli edelleen vasta osittain siivottu rojusta seitsemän viikkoa aiemmin tapahtuneen pommi-iskumme jäljiltä.
Vaikka olinkin vielä melko pihalla ja äärimmäisissä tuskissa vammoistani, minua käsiteltiin hyvin kovakouraisesti. Ranteeni laitettiin käsirautoihin tiukasti selkäni taakse ja minua potkittiin ja lyötiin aina kun kompastelin tai en totellut käskyä riittävän nopeasti. Pakotettuna seisomaan keskellä selliä kuuden FBI:n agentin huutaessa kysymyksiä minulle joka puolelta, en olisi voinut juuri muuta tehdä kuin mumista epäselvästi, vaikka olisinkin ollut yhteistyöhaluinen.
Tuskistani huolimatta tunsin mielessäni ilon häivähdyksen, kun tajusin kuulustelijani kysymyksistä, että muut olivat päässet karkuun ehjin nahoin. Yhä uudelleen ja uudelleen miehet ympärilläni huusivat samoja kysymyksiä: "Missä muut ovat? Kuinka monta rakennuksessa oli kanssasi? Miten he pääsivät ulos?" Ilmeisesti panos rasvamontussa oli onnistuneesti hävittänyt tunnelin uloskäynnin. Kysymyksiä terästettiin toistuvilla lyönneillä ja potkuilla, kunnes lopulta vajosin lattialle, jälleen armollisen tajuttomana.
Kun palasin tajuihini, makasin yhä siellä minne olin lyyhistynyt, paljaalla betonilattialla. Valot olivat päällä, eikä huoneessa ollut ketään muita ja saatoin kuulla pneumaattisten vasaroiden kolkutusta ja muita käytävällä sellin oven takana olevien korjausmiesten pitämiä ääniä. Joka paikkaa särki ja käsiraudat tuottivat aivan erityistä tuskaa, mutta pääni oli lähes selvä.
Ensimmäinen ajatukseni oli harmi siitä, ettei minulla ollut enää myrkkykapseliani. Salainen poliisi oli tietysti vienyt pienen riipukseni heti kun olivat löytäneet tajuttoman ruumiini autotallin raunioista. Kirosin itseäni siitä, etten ollut ryhtynyt varotoimenpiteisiin ja kantanut kapselia suussani ennen räjähdystä. Ehkä sitä ei olisi löydetty sieltä ja olisin voinut purra sitä heti kun heräsin sairaalassa. Tulevina päivinä tämä katumus palaisi yhä uudelleen ja uudelleen.
Toinen ajatukseni oli myös katumusta ja itsesyytöksiä. Minua piinasi epäilys, joka oli niin vahva, että se vastasi lähes varmuutta siitä, että typerä vierailuni Elsan luo paria päivää aikaisemmin oli syynä ahdistavaan tilanteeseeni. Ilmeisesti joku Elsan ryhmässä oli seurannut minua kotiin ja vasikoinut minusta. Myöhemmin vangitsijani vahvistivat tämän epäilyksen epäsuorasti.
Olin yksin kipujeni ja synkkien ajatusteni kanssa vain muutaman minuutin ennen kuin toinen kuulustelusessioni alkoi. Tällä kertaa kaksi FBI:n agenttia tuli selliini. Heitä seurasi lääkäri ja kolme muuta miestä, kaksi viimeisestä kolmesta lihaksikkaan näköisiä neekereitä. Kolmas mies oli huonoryhtinen, valkotukkainen noin seitsemänkymppinen hahmo. Ilkeä pikku hymy väikkyi hänen ruman suunsa pielissä, joka aina välillä levisi ilkkuvaksi irvistykseksi, paljastaen hänen tupakanvärjäämien hampaidensa kultaiset paikat.
Kun lääkäri oli nopeasti tarkastanut minut, julistanut minut tarpeeksi hyväkuntoiseksi ja lähtenyt, kaksi FBI:n agenttia nosti minut jaloilleni ja ottivat sitten asemat oven luota. Session johto luovutettiin tälle paha-aikeisen näköiselle kultahampaiselle kaverille.
Puhuen paksulla heprealaisaksentilla ja aseistariisuvan pehmeällä, ammattimaisella tavalla, hän kertoi minulle olevansa eversti Saul Rubin Israelin sotilastiedustelusta. Ennen kuin saatoin edes arvailla mitä tekemistä ulkomaisella hallituksella oli minun kuulustelemisessani, Rubin selitti:
"Koska rasistiset toimenne rikkovat Kansainvälisen kansanmurhakokouksen päätöksiä vastaan herra Turner, teidät tullaan tuomitsemaan kansainvälisessä tuomioistuimessa, jossa on läsnä edustajia sekä teidän että minun maastani. Mutta ensin meidän täytyy saada joitain tietoja teiltä, jotta voimme tuoda rikostoverinne oikeuteen samaan aikaan."
"Olen ymmärtänyt, että ette ole ollut kovin yhteistyöhaluinen eilisiltana. Antakaa kun varoitan teitä, että tästä tulee teille hyvin rankkaa jos ette vastaa kysymyksiini. Minulla on paljon kokemusta viimeisten 45 vuoden ajalta tiedon saamisessa ihmisiltä, jotka eivät halunneet tehdä yhteistyötä kanssani. Lopulta he kaikki kertoivat minulle kaiken mitä halusin tietää, niin arabit kuin saksalaisetkin, mutta se oli erittäin epämieluisa kokemus niille, jotka olivat jääräpäisiä."
Sitten, lyhyen tauon jälkeen: "Niin, jotkin noista saksalaisista, vuonna 1945 ja 1946, erityisesti SS:n jäsenet, olivat melko jääräpäisiä."
Tämä ilmeisen tyydyttävä muisto toi taas ruman virnistyksen Rubinin kasvoille, enkä voinut olla värisemättä. Muistin kauheat valokuvat, jotka eräs jäsenemme, entinen armeijan tiedustelu-upseeri, oli näyttänyt minulle vuosia sitten saksalaisista sotilaista, joilta oli revitty silmät päästä, vedetty hampaita, katkottu sormia ja murskattu kiveksiä sadististen kuulustelijoiden käsissä, joista monet pitivät Yhdysvaltain armeijan univormuja, ennen tuomitsemistaan sotilastuomioistuimissa "sotarikollisina".
En halunnut mitään muuta niin paljon kuin voida lyödä tuota edessäni seisovaa virnuilevaa juutalaista kasvoihin nyrkeilläni, mutta käsirautani eivät suoneet minulle tuota ylellisyyttä. Tyydyin sylkemään Rubinia kasvoihin ja tähtäämään samaan aikaan potkun hänen nivusiinsa. Valitettavasti jäykät ja särkevät lihakseni pilasivat tähtäykseni ja potkuni osui vain Rubinin sääreen, saaden hänet horjahtamaan taaksepäin parin askeleen verran.
Sitten nuo kaksi neekerikäskyläistä tarttuivat minuun. Rubinin ohjeiden mukaan he alkoivat hakata minua tieteellisesti läpikotaisin. Kun he lopettivat, koko kehoni oli yhtä sykkivää ja säkenöivää kipua ja ryömin ähisten lattialla.
Tätä seuranneet kuulustelusessiot olivat paljon, paljon pahempia. Koska minulle oli suunniteltu julkinen "näytösoikeudenkäynti", luultavasti Adolf Eichmannin tyyliin, Rubin vältti silmien repimistä ja sormien katkomista, joka olisi tehnyt minusta epämuodostuneen näköisen, mutta ne asiat, mitä hän teki, olivat aivan yhtä tuskallisia. (Huomautus lukijalle: Adolf Eichmann oli saksalainen keskitason virkamies toisen maailmansodan aikana. Viisitoista vuotta sodan jälkeen, vuonna 39 eua., juutalaiset kidnappasivat hänet Etelä-Amerikassa, lennättivät Israeliin ja tekivät hänestä keskeisen hahmon suureellisesti lavastetussa, kaksivuotisessa propagandakampanjassa saadakseen ei-juutalaiselta maailmalta sympatiaa Israelille, "vainottujen" juutalaisten ainoalle turvapaikalle. Hirvittävän kidutuksen jälkeen Eichmann laitettiin esiintymään äänieristetyssä lasikopissa neljä kuukautta kestäneessä näytösoikeudenkäynnissä, jossa hänet tuomittiin kuolemaan "rikoksista juutalaisia vastaan").
Olin päivien ajan täysin sekopäinen ja kuten Rubin oli ennustanut, kerroin hänelle lopulta kaiken, mitä hän halusi tietää. Kukaan ihminen ei olisi voinut tehdä muuta.
Kidutussessioiden aikana nämä kaksi FBI:n agenttia, jotka olivat aina läsnä katsojina, kävivät joskus hieman kalpeiksi - ja kun Rubin laittoi kaksi mustaa apulaistaan työntämään pitkän ja tylpän tangon peräaukkooni niin että kiljuin ja kiemurtelin kuin pistetty sika, toinen heistä näytti siltä kuin olisi oksentamaisillaan, mutta he eivät koskaan sanoneet mitään tätä vastaan. Luulenpa, että se oli paljolti samanlaista toisen maailmansodan jälkeen, kun saksalaista syntyperää olevat amerikkalaiset upseerit katselivat kylmän rauhallisesti sivusta kun juutalaiset kiduttajat työskentelivät heidän Saksan armeijassa olleiden rodullisten veljiensä kimpussa, eivätkä nähneet myöskään mitään väärää siinä, kun neekerisotilaat raiskasivat ja pahoinpitelivät saksalaisia tyttöjä. Onko tässä kyse siitä, että he ovat niin juutalaisten aivopesemiä, että vihaavat omaa rotuaan, vai siitä, että he ovat vain tunteettomia paskiaisia, jotka tekevät mitä vain niin kauan kuin saavat palkkansa?
Huolimatta Rubinin erittäin tuskallisesta ammattitaidosta, olen nyt läpikotaisin vakuuttunut siitä, että Järjestön kuulustelumenetelmät ovat paljon tehokkaampia kuin Systeemin. Olemme tieteellisiä, kun taas Systeemi on vain brutaali. Vaikka Rubin mursikin vastarintani ja sai vastaukset kysymyksiinsä, hän jätti onneksi esittämättä monta oikeaa kysymystä.
Kun hän oli valmis minun suhteeni, lähes kuukauden kestäneen painajaisen jälkeen, olin kertonut hänelle useimpien Järjestön jäsenten nimet jotka tiesin, heidän piilopaikkojensa sijainnit ja paljastanut ketkä olivat mukana eri Systeemiä vastaan tehdyissä operaatioissa. Olin kuvaillut hänelle yksityiskohtaisesti FBI:n rakennuksen räjäyttämisen sekä kranaatinheitiniskun Capitoliin. Olin myös tietysti selittänyt täsmälleen kuinka muut yksikköni jäsenet olivat välttäneet kiinnijäämisen.
Kaikki nämä paljastukset varmasti aiheuttivat ongelmia Järjestölle. Mutta koska he kykenivät täysin ennakoimaan mitä tietoja poliittinen poliisi voisi saada minulta, he saattoivat minimoida kaikki potentiaaliset vahingot. Lähinnä se tarkoitti sitä, että jouduttiin hylkäämään hätäisesti monia täysin kelvollisia piilopaikkoja löytämään uusia.
Rubinin kuulustelutekniikka kuitenkin irrotti minusta tietoa vain suoriin kysymyksiin annettujen vastausten muodossa. Hän ei kysynyt minulta mitään viestintäjärjestelmästämme eikä hän myöskään saanut tietää siitä mitään. (Kuten myöhemmin sain selville, laillisemme FBI:n sisällä pitivät Järjestön tietoisena siitä, mitä tietoa kuulusteluissani saatiin, joten säilytimme luottamuksemme radioviestintämme turvallisuuteen).
Hän ei myöskään saanut tietää mitään Veljeskunnasta tai filosofiastamme tai pitkäntähtäimen suunnitelmistamme, mikä oli tietoa, joka olisi saattanut auttaa Systeemiä ymmärtämään strategiaamme. Kuten asiat olivat, kaikki mitä Rubin minulta sai tietää, oli luonteeltaan pelkästään taktista. Uskon syyn tähän olevan Systeemin ylimielinen oletus, että Järjestön likvidoimisessa olisi kyse lähinnä viikoista. Meitä pidettiin suurena ongelmana, mutta ei kuolettavan vaarallisena sellaisena.
Kun kuulustelujaksoni oli ohi, minua pidettiin FBI:n rakennuksessa vielä kolme viikkoa, ilmeisesti siltä varalta, että olisin valmiina tunnistamaan eri Järjestön jäseniä, jotka voitaisiin pidättää tarjoamani tiedon perusteella. Tänä aikana ei kuitenkaan pidätetty ketään ja minut siirrettiin lopulta erikoisvankilaan Fort Belvoiriin, jossa pidettiin lähes 200 muuta Järjestön jäsentä ja noin saman verran laillisiamme.
Hallitus ei uskaltanut laittaa meitä tavallisiin vankiloihin sen vaaran vuoksi, että Järjestö voisi vapauttaa meidät - sekä sen vuoksi, epäilen, että he pelkäsivät meidän käännyttävän muita valkoisia vankeja puolellemme. Niinpä kaikki kiinni saadut Järjestön jäsenet joka puolelta maata vietiin Fort Belvoiriin ja pidettiin eristysselleissä rakennuksissa, joita ympäröivät piikkilanka, tankit, konekivääreillä varustetut vartiotornit ja kaksi komppaniaa sotilaspoliiseja - kaikki keskellä armeijan tukikohtaa. Siellä vietin seuraavat 14 kuukautta. Mitä tapahtui suunnitelmille oikeudenkäynnistäni, sitä en osaa sanoa.
Monet pitävät eristysselliä erityisen kovana kohteluna, mutta minulle se oli siunaus. Olin yhä niin masentuneessa ja epänormaalissa mielentilassa - osittain Rubinin kidutuksen seurauksena ja osittain syyllisyydentunteesta siitä, että olin taipunut tuossa kidutuksessa sekä siitä, että minut oli laitettu telkien taakse enkä voinut osallistua kamppailuun - että tarvitsin hieman aikaa itsekseni, jotta sain taas itseni kasaan. Oli myös tietysti mukavaa, ettei tarvinnut huolehtia mustista, jotka olisivat olleet oikea kirous missä tahansa tavallisessa vankilassa.
Kukaan, jota ei ole alistettu sellaiselle kauhulle ja tuskalle kuin mitä minä koin ei voi ymmärtää sellaisen kokemuksen läpikotaista ja pysyvää vaikutusta. Kehoni on nyt parantunut täysin ja olen toipunut siitä erikoisesta masennuksen ja hermostuneen tärinän yhdistelmästä, jonka kuulustelut minuun jättivät, mutta en ole sama mies kuin mitä olin ennen. Olen nyt paljon kärsimättömämpi, paljon vakavamielisempi (ehkä jopa synkempi) sekä määrätietoisempi tehtävämme jatkamisen suhteen kuin koskaan ennen.
Olen myös menettänyt kaiken kuolemanpelon. Minusta ei ole tullut piittaamattomampi - jos mitään, niin vähemmän piittaamaton - mutta mikään ei enää pelota minua. Voin olla paljon kovempi itselleni kuin ennen ja myös kovempi muille, mikäli tarpeen. Voi sitä konservatiivia, "vastuuntuntoista" tai muuta, joka tulee vallankumouksemme tielle kun minä olen lähistöllä! En kuuntele enää mitään tekosyitä näiltä itseään palvelevilta yhteistoimintamiehiltä vaan yksinkertaisesti tartun pistooliini.
Koko sen ajan mitä minä ja nuo muut olimme Fort Belvoirissa, meidän piti olla täysin incommunicado eikä meille sallittu mitään lukemista, sanomalehtiä tai muutakaan. Tästäkin huolimatta opimme pian kommunikoimaan tiettyyn pisteeseen asti keskenämme ja kehitimme kanavan, jonka kautta saimme suullisia uutisia ulkopuolelta - tämä onnistui vartijoidemme avulla, jotka eivät aivan kaikki olleet vihamielisiä meitä kohtaan.
Uutiset, joita halusimme kuulla, olivat tietysti sodasta Järjestön ja Systeemin välillä. Olimme erityisen iloisissa tunnelmissa aina kun kuulimme uutisia onnistuneesta operaatiosta Systeemiä vastaan - "hirmutyöstä" uutismedian kielellä - ja masennuimme jos ajanjakso uutisissa suurten iskujen välillä venyi pidemmäksi kuin muutama päivä.
Kun aika kului, uutiset iskuista kävivät huomattavasti harvinaisemmiksi ja media alkoi ennustamaan yhä suuremmalla ja suuremmalla itseluottamuksella Järjestön jäänteiden väistämätöntä likvidointia ja maan palaamista "normaaliuteen". Se huolestutti meitä, mutta huoltamme kevensi se huomio, että meihin liittyi Fort Belvoirissa koko ajan vähemmän vankeja. Keskimäärin yksi päivässä tuotiin siihen aikaan kun minä saavuin sinne, mutta luku oli pudonnut alle yhteen viikossa viime vuoden elokuuhun mennessä.
Sitten tulivat Houstonin suuret pommi-iskut syyskuun 11. ja 12. päivinä 1992. Kahtena maatajärisyttävänä päivänä tehtiin 14 suurta pommi-iskua, joissa kuoli yli 4 000 ihmistä ja suuri osa Houstonin teollisuus- ja kuljetuslaitoksista muuttui savuaviksi romukasoiksi.
Toiminta alkoi kun ääriään myöten täyteen lastattu ammuslaiva, joka kuljetti lentopommeja Israeliin, räjähti ruuhkaisessa Houstonin laivakanavassa aamuyön tunteina syyskuun 11. päivänä. Tuo laiva vei neljä muutakin mukanaan kanavan pohjaan, tukkien sen täysin ja sytytti tuleen myös läheisen öljynjalostamon. Tunnin sisällä kanavan varrella sattui vielä kahdeksan muutakin valtavaa räjähdystä, laittaen maan toiseksi vilkkaimman sataman pois pelistä yli neljäksi kuukaudeksi.
Viisi myöhempää räjähdystä sulkivat Houstonin lentokentän, tuhosivat kaupungin tärkeimmän sähkölaitoksen ja romahduttivat kaksi sijainniltaan strategista merkitystä omaavaa ylikulkutietä ja sillan, tehden kahdesta kaikkein raskaimmin liikennöidystä moottoritiestä alueella täysin kulkukelvottomia. Houstonista tuli välittömästi katastrofialue ja liittovaltio hätyytti paikalle tuhansia sotilaita - niin paljon, että vihainen ja paniikin valtaama yleisö saatiin pidettyä hallinnassa ja Järjestö torjuttua.
Houstonin toiminnalla ei saatu meille ystäviä, mutta eipä se auttanut hallitustakaan. Ja se täydellisesti karkotti kasvavan tunteen siitä, että vallankumouksemme olisi tukahdutettu.
Ja Houstonin jälkeen tulivat Wilmington, Providence ja Racine. Operaatioita oli vähemmän kuin ennen, mutta ne olivat paljon, paljon isompia. Meille kävi viime syksynä selväksi, että vallankumous oli tullut uuteen ja ratkaisevampaan vaiheeseen. Mutta lisää siitä myöhemmin.
Viime yö oli kaikkein tärkein mitä noihin operaatioihin tulee meidän kannaltamme Fort Belvoirissa. Juuri ennen puoltayötä, kuten tavallista, kaksi oliivinvihreää bussia ajoi vankilamme portin eteen. Tavallisesti ne tuovat noin 60 sotilaspoliisia keskiyön vartiovuoroon ja vievät iltavuoron pois. Tällä kertaa olikin eri juttu.
Ensimmäisen kerran tunsin sellaista kutinaa, että meneillään oli joukkopako, kun heräsin konekiväärin ääneen, joka tuli eräästä vartiotornista. Täysosuma 105-millisestä tykistä, joka ammuttiin yhdestä kaikkiaan neljästä leirissä olevasta tankista, hiljensi sen pian. Sen jälkeen kuului hajanaista kevyiden aseiden tulta ja paljon huutoa ja juoksevien jalkojen ääntä. Lopulta sellini puinen ovi hajosi sisäänpäin lekan iskusta ja minä olin vapaa.
Olin yksi niistä noin 150 onnekkaasta, jotka onnistuivat ahtautumaan kahteen sotilaspoliisien bussiin ja pääsemään pois niiden kyydillä. Kymmenet muut tarrautuivat neljän saaliiksi saadun tankin kylkiin, joiden tarkkaamattomat miehistöt olivat olleet pelastajiemme ensimmäisiä maalitauluja. Loput joutuivat lähtemään jalan, juosten kaatosateessa, joka piti armeijan helikopterit maassa.
Yhteensä menetimme 18 vankia, neljä pelastajaa kaatuneina ja 61 vankia vangittiin uudestaan. Mutta 442 meistä - radiosta kuulemamme uutisraportin mukaan - onnistui pääsemään odottaviin autoihin tukikohdan ulkopuolella, tankkien pitäessä takaa-ajajamme aisoissa.
Jännitys ei loppunut vielä tähän, mutta riittäköön, että sanon meidän onnistuneesti hajaantuneen aamuneljään mennessä vähintään kahteenkymmeneen ennalta valittuun "turvataloon" Washingtonin alueella. Muutaman tunnin levon jälkeen pujahdin siviilin työvaatteisiin, otin mukaani minulle huolellisesti ja mestarillisesti valmistetut väärät henkilökortit ja hävisin aamun työhönmenijöiden joukkoon sanomalehteä ja lounaslaatikkoa kantaen, matkallani kohtaamispaikalle, jonne minut oli määrätty.
Kahden minuutin sisään lava-auto, jossa oli mies ja nainen, ajoi jalkakäytävän vierelle rinnalleni. Ovi aukesi ja minä änkesin sisään. Billin ajaessa aamuruuhkan sekaan pidin jälleen rakasta Katherinea käsivarsillani.