4.12.1991. Menin tänään Georgetowniin puhumaan Elsalle, tuolle pienelle punapäiselle "hylkiölle", jonka tapasin siellä pari viikkoa sitten. Syy vierailulleni oli se, että yritin tehdä paremman arvion joidenkin Elsan ystävien potentiaalista esittää jotain roolia taistelussamme Systeemiä vastaan.
Itse asiassa jotkin heistä - tai ainakin ihmiset samanlaisissa olosuhteissa - ovat jo mukana omassa sodassaan Systeemiä vastaan. Viime kuussa on tullut häkellyttävä määrä lisää tapauksia, joissa Järjestö ei ole ollut mukana. Näihin on kuulunut pommi-iskuja, tuhopolttoja, väkivaltaisia mielenosoituksia, sabotaasia, huomattavia hahmoja vastaan tehtyjä tappouhkauksia ja jopa kaksi laajalti julkisuutta saanutta salamurhaa. Kunnian eri tapauksista ovat ottaneet monet eri ryhmät - anarkistit, verokapinalliset, joka sortin "vapautusrintamat", puolentusinaa sekopäistä uskonlahkoa - kukaan ei voi pysyä niiden kaikkien perässä. Jokainen sekopää, jolla on jotain hampaan kolossa, näyttää lähteneen mukaan leikkiin.
Suurin osa näistä ihmisistä on huolimattomia amatöörejä, joiden kiinniotossa jopa rodullisesti integroitu FBI:mme on onnistunut kohtuullisen hyvin, mutta heitä näyttää syntyvän lisää koko ajan. Järjestön toiminnan synnyttämä yleinen vallankumouksellisen väkivallan ja valtion vastaväkivallan ilmapiiri on ilmeisesti vastuussa niistä tai kannustimena suurimman osan takana.
Kaikkein mielenkiintoisin aspekti kaikessa tässä on se, että se on todiste siitä, ettei Systeemin ote kansalaisten mielistä ole täydellinen. Useimmat amerikkalaiset tietenkin edelleen marssivat henkisesti samaa tahtia tv-uskonnon ylipappien kanssa, mutta kasvava vähemmistö on rikkonut tahdin ja pitää Systeemiä vihollisena. Valitettavasti heidän vihamielisyytensä sitä kohtaan perustuu yleensä vääriin syihin ja olisi lähes mahdotonta koordinoida heidän toimiaan.
Itse asiassa suuressa enemmistössä tapauksista toiminnan takana ei ole minkäänlaista järkevää syytä. Se on oikeastaan ennemmin vain massiivista turhautumisen purkua vandalismin muodossa kuin poliittista terrorismia. He haluavat vain rikkoa jotain, aiheuttaa vammoja niille ihmisille, jotka näkevät syyllisinä elinkelvottomaan maailmaan, jossa heidät on pakotettu elämään. Massiivisten mittasuhteiden vandalismi, jota nyt näemme, on jotain, josta poliittinen poliisi ei yksinkertaisesti selviä kovin kauan. Se ajaa heidät loppuun.
Poliittisten vandaalien ja sekopäiden lisäksi tärkeää roolia viimeaikaisissa tapahtumissa on esittänyt myös kaksi muuta väestönosaa: Mustat separatistit ja järjestäytyneet rikolliset. Vielä muutama viikko sitten jokainen oletti, että Systeemi oli ostanut pois viimeisenkin nationalistis-henkisen mustan 1970-luvulla. Ilmeisesti he ovat vain viettäneet hiljaiseloa, pitäneet huolen omista asioistaan ja näkevät nyt tilaisuuden saada muutama isku perille. Enimmäkseen he näyttävät räjäyttelevän Tom-ryhmien toimistoja ja ampuvan toisiaan, mutta he järjestivät myös melko hyvä mellakan New Orleansissa viime viikolla, jossa tapahtui paljon ikkunanrikkomista ja ryöstelyä. Toivokaamme heille menestystä!
Mafia, heidän omistamansa kaksi tai kolme suurta ammattiliittoa ja pari muuta järjestäytyneen rikollisuuden ryhmää ovat ottaneet täyden hyödyn epäjärjestyksestä ja yleisön pelosta lisäämällä kiristystoimiaan. Kun he kertovat liikemiehelle tai kauppiaalle, että he räjäyttävät hänen liiketilansa jos hän ei raavi heille kasaan "suojelu"-rahaa, heitä uskotaan helpommin kuin mitä olisi uskottu muutama kuukausi sitten. Myös kidnappauksista on tullut iso bisnes. Poliisilla on liian kiire selvittää asioita, joista Systeemi on todella huolissaan (eli meidän touhujamme) vaivautuakseen jahtaamaan ammattiroistoja, ja näillä onkin sitten kissan päivät.
Jos katsotaan asiaa tiukan kylmäverisesti, meidän täytyy olla iloisia jopa tästä rikollisuuden kasvusta, koska se auttaa nakertamaan yleisön luottamusta Systeemiin. Mutta myös sen päivän täytyy tulla, kun alamme kerätä kaikkia näitä aineksia, joita Systeemin "ostetut" tuomarit ovat silitelleet niin kauan, ja alamme laittaa heitä seinää vasten ilman sen kummempia jaaritteluja - tuomareiden ohella.
Koputin ovelle osoitteessa, jonka Elsa minulle antoi - se on kellarin sisäänkäynti talossa, joka joskus oli elegantti kaupunkilaistalo - ja kun kysyin Elsaa, minut kutsui sisään ilmeisesti raskaana oleva nuori nainen huutava pikkulapsi käsivarsillaan. Kun silmäni tottuivat hämärään, näin, että koko kellaria käytettiin kommunaalisena asuintilana. Katonrajassa kulkeviin putkiin sidotut huovat ja lakanat palvelivat jakaen puolen tusinaa nurkkaa ja soppea puoliyksityisiksi nukkumispaikoiksi. Tämän lisäksi lattialla kellarin pääosassa oli useita patjoja. Lukuun ottamatta pientä pöytää pyykinpesualtaan vieressä, jossa kaksi nuorta naista pesi joitain ruuanlaittovälineitä, mitään huonekaluja ei ollut, ei edes tuolia.
Yhtä seinää vasten oli ikivanha puulla lämpiävä liesi, joka on kellarin ainoa lämmönlähde. Kuten myöhemmin sain tietää, juokseva vesi on ainoa julkinen palvelu, joka tällä pienellä kommuunilla on käytössään ja he hankkivat polttoainetta lieteensä koluamalla naapurustoa tai lähettämällä ryöstöpartion yläkertaan rikkomaan ovia, kaiteita, ikkunanpuitteita ja jopa lattialautoja. Toinen, suurempi kommuuni asuu talon ylemmässä osassa, raskaasti linnoitetun teräsoven takana kellarin portaiden yläpäässä, mutta he pitävät usein villejä huumejuhlia, joiden jälkeen he eivät yleensä ole tarpeeksi hyvässä kunnossa karkottaakseen alakerrasta tulevat polttoaineryöstelijät.
Kellarinväki kammoaa kovia huumeita ja pitää itseään melko ylivertaisina yläkerran väkeen verrattuna. He kuitenkin pitävät rupuisen kellarin itsellään, koska se on helpompi lämmittää ja puolustaa kuin yläkerta ja ainoat ikkunat ovat muutama pikkuruinen lianhimmentämä ruutu katonrajassa, jotka ovat aivan liian pieniä, jotta kukaan vihamielinen tunkeilija pääsisi niiden kautta sisään. Tämän lisäksi se on myös viileämpi kesällä.
Tullessani sisään seitsemän tai kahdeksan heistä oli levittäytynyt patjoille, katsellen jotain älytöntä "tv-visailua" pattereilla toimivasta televisiosta marijuanasavukkeita poltellen. Koko paikka löyhkäsi väljähtyneelle oluelle, pesemättömälle pyykille ja marijuanansavulle (he eivät pidä marijuanaa huumeena). Kaksi pientä poikaa, noin neljän vanhoja, molemmat aivan ilkosillaan, pyöri lattialla ja tappeli lieden lähellä. Harmaa kissa, käpertyneenä mukavasti yhden käyttämättömän lämmitysputken päälle lähellä kattoa, tuijotti minua alaspäin uteliaana.
Patjoilla olevat ihmiset eivät lyhyen vilkaisun jälkeen kuitenkaan enää kiinnittäneet minuun mitään huomiota. Saatoin nähdä, etteivät yhdetkään kasvoista, jotka tv-ruutu valaisi, olleet Elsan. Kun tyttö, joka oli päästänyt minut sisään, kutsui hänen nimeään, yksi väliseinän virkaa toimittavista huovista repäistiin syrjään ja Elsan pää ja paljaat hartiat tulivat hetkeksi esiin. Hän hihkaisi ilosta nähdessään minut, kumartui jälleen huopansa taakse ja ilmestyi hetkeä myöhemmin takaisin "mummo"-mekossaan. Jotenkin epämääräisellä tavalla minua häiritsi hetken nähdä pieni vilaus toisesta hahmosta patjalla tuossa hämärässä nurkkauksessa Elsan työntäessä huopaa syrjään ulos tullessaan. Mustasukkaisuuden pistosko?
Elsa antoi minulle nopean halauksen aidolla kiintymyksellään ja tarjosi minulle sitten kupin höyryävää kahvia, jota hän kaatoi liedellä olevasta kovia kokeneesta pannusta. Otin kahvin vastaan kiitollisena, koska kävellessäni bussipysäkiltä olin jäätynyt läpikotaisin. Istuimme vapaalla patjalla lieden lähellä. Television ääni ja itkevän vauvan sekä kahden tappelevan pojan pitämä meteli sallivat meidän puhua melko yksityisesti.
Puhuimme monista asioista, koska en halunnut heti möläyttää todellista syytä vierailuuni. Sain tietää paljon Elsasta ja ihmisistä joiden kanssa hän elää. Jotkin asioista, jotka kuulin, tekivät minut surulliseksi ja jotkin suorastaan shokeerasivat minua.
Elsan tarina jo itsessään sai minut surulliseksi. Hän oli ylempään keskiluokkaan kuuluvien vanhempien ainoa lapsi. Hänen isänsä on (tai oli - hän ei ole ollut tekemisissä perheensä kanssa yli vuoteen) puheenkirjoittaja eräälle kaikkein vaikutusvaltaisimmista senaattoreista Washingtonissa. Hänen äitinsä toimii lakimiehenä vasemmistolaiselle säätiölle, jonka päätehtävänä on ostaa taloja valkoisten esikaupunkialueilta ja siirtää niihin mustia sosiaalihuollon varassa eläviä perheitä.
Elsa oli ollut oikein onnellinen siihen asti kunnes täytti 15 vuotta. Hänen perheensä oli elänyt siihen asti Connecticutissa ja Elsa oli käynyt erityistä yksityistä tyttökoulua (nyt tyttö- ja poikakoulut on tietysti kielletty lailla). Hän vietti kesät vanhempiensa kanssa heidän loma-asunnollaan rannalla. Elsan kasvot loistivat kun hän kertoi metsistä ja poluista heidän kesäasuntonsa ympärillä ja pitkistä kävelyretkistä, joita hän yksinään teki. Hänellä oli oma pikku purjeveneensä ja usein hän purjehti pienelle saarelle yksityisille piknikeilleen ja pitkille, onnellisille auringonottohetkille ja päiväunelmoinnille.
Sitten perhe muutti Washingtoniin ja hänen äitinsä vaati, että heidän pitää ennemmin hankkia asunto enimmäkseen mustien asuttamalta alueelta läheltä Capitol Hilliä kuin elää valkoisten esikaupunkialueella. Elsa oli yksi neljästä valkoisesta oppilaasta ylä-asteella, jonne hänet laitettiin.
Elsa oli kehittynyt varhain. Hänen luonnollinen lämpönsä ja avoin, välitön luonteensa yhdistyivät hänen uskomattomien fyysisten avujensa kanssa luoden tytön, joka oli ollut epätavallisen viehättävä jo 15-vuotiaana. Tuloksena oli se, että mustat pojat, jotka ahdistelivat jatkuvasti myös toista valkoista tyttöä hänen koulussaan, eivät jättäneet Elsaa rauhaan. Tämän nähdessään mustat tytöt vihasivat Elsaa erityisen kiihkeästi ja piinasivat häntä kaikin tavoin millä vain pystyivät.
Koulussa ollessaan Elsa ei uskaltanut mennä vessaan tai kadota opettajan silmistä hetkeksikään. Pian hän huomasi, ettei opettajistakaan ollut todellista suojaa, kun musta vararehtori ahdisti hänet nurkkaan toimistossaan eräänä päivänä ja yritti laittaa kätensä hänen vaatteidensa alle.
Joka päivä Elsa tuli koulusta kotiin kyynelissä ja rukoili vanhempiaan laittamaan hänet toiseen kouluun. Hänen äitinsä vastasi tähän kiljumalla hänelle, läpsäyttämällä häntä kasvoille ja kutsumalla häntä "rasistiksi". Jos mustat pojat häiritsivät häntä, se oli hänen vikansa, ei heidän, ja hänen tulisi yrittää kovemmin saada ystäviä mustista tytöistä.
Edes hänen isänsä ei tarjonnut hänelle mitään lohtua, silloinkaan kun hän kertoi tälle tapauksesta vararehtorin kanssa. Isää nolotti koko aihe, eikä hän halunnut kuulla siitä. Elsan isän liberalismi oli passiivisempaa kuin Elsan äidin, mutta tämän läpeensä "vapautettu" vaimo onnistui yleensä pelottelemaan isän suostumaan kaikkiin asioihin, mitkä koskettivat rotua - jopa kerran kun kolme nuorta mustaa korstoa haastoi isän kanssa riitaa tämän omalla ovella, ottivat hänen lompakkonsa ja kellonsa ja kolkkasivat hänet sekä astuivat hänen silmälaseilleen, Elsan äiti ei antanut hänen soittaa poliisille ja ilmoittaa ryöstöstä. Äiti piti koko ajatusta rikosilmoituksen teosta mustia vastaan jotenkin "fasistisena".
Elsa kesti sitä kolme kuukautta ja karkasi sitten kotoa. Hän pääsi pieneen kommuuniin, jossa nyt elää, ja iloisen olemuksensa ansiosta oppi olemaan kohtuullisen onnellinen uudessa tilanteessaan.
Noin kuukausi takaperin syntyi sitten hankaluuksia, jotka johtivat siihen, että minä tapasin hänet. Uusi tyttö, Mary Jane, oli liittynyt ryhmään, ja Elsan ja Mary Janen välillä syntyi kahnausta. Poika, jonka kanssa Elsa jakoi patjansa tuohon aikaan, oli ilmeisesti tuntenut Mary Janen aiemmin, ennen kuin kumpikaan oli liittynyt ryhmään, ja Mary Jane piti Elsaa kilpailijana. Elsa taas inhosi Mary Janen ei niin huomaamattomia yrityksiä vietellä poikaystävänsä. Tuloksena oli huutamis-raapimis-hiustenrepimis -ottelu näiden kahden välillä yhtenä päivänä, jonka Mary Jane vahvempana sitten voitti.
Elsa oli vaeltanut kaduilla kaksi päivää - silloin hänet tapasinkin - ja sitten palannut kellarikommuuniin. Mary Jane taas oli sillä aikaa joutunut riitaan toisen ryhmään kuuluvan tytön kanssa ja Elsa käytti tätä hyväkseen antamalla ultimaatumin: Mary Janen täytyy lähteä, tai hän, Elsa, lähtisi lopullisesti. Mary Jane oli vastannut tähän uhkaamalla Elsaa veitsellä.
"No, mitä sitten tapahtui?", minä kysyin.
"Me myimme hänet", oli Elsan yksinkertainen vastaus.
"Myitte hänet? Mitä tarkoitat?", minä huudahdin.
Elsa selitti: "Mary Jane ei suostunut lähtemään jokaisen asetuttua minun puolelleni, joten myimme hänet Jutku-Kappylle. Hän antoi meille television ja kaksisataa dollaria".
Selvisi, että "Jutku-Kappy" oli juutalainen nimeltä Kaplan, joka saa elantonsa valkoisesta orjakaupasta. Hän tekee säännöllisiä reissuja Washingtoniin New Yorkista tarkoituksenaan ostaa kotoa karanneita tyttöjä. Hänen tavallisina alihankkijoinaan toimivat "susilaumat", joista yhdeltä olin Elsan pelastanut. Nämä ihmisiä saalistavat ryhmät sieppaavat tyttöjä kaduilta, pitävät heitä noin viikon ja sitten, mikäli heidän katoamisensa ei ole aiheuttanut hälyä sanomalehdissä, myyvät nämä onnettomat Kaplanille.
Sitä, mitä tytöille sen jälkeen tapahtuu, ei kukaan osaa varmasti sanoa, mutta arvellaan, että useimmat eristetään tietyille sisäpiirin klubeille New Yorkissa, joilla rikkaat käyvät tyydyttämässä outoja ja perverssejä tarpeitaan. Huhutaan, että jotkut heistä myydään lopulta saatananpalvojien klubille ja silvotaan verisissä rituaaleissa. Joka tapauksessa joku kommuunissa oli kuullut, että Kaplan on kaupungissa ja "ostamassa", joten kun Mary Jane ei suostunut lähtemään, hänet sidottiin, etsittiin Kaplan, ja tehtiin kaupat.
Luulin, ettei minua voi enää järkyttää, mutta Elsan tarina Mary Janen kohtalosta kauhistutti minua. "Kuinka", kysyin vihaiseen sävyyn, "voitte myydä valkoisen tytön juutalaiselle?". Elsa oli häpeissään ilmeisestä ärtymyksestäni. Hän myönsi, että se oli hirveää ja että hän tuntee joskus syyllisyyttä ajatellessaan Mary Janen kohtaloa, mutta se oli näyttänyt sopivalta ratkaisulta kommuunin ongelmaan siihen aikaan. Hän tarjosi huteran tekosyyn, että sitä tapahtuu jatkuvasti, että viranomaiset ilmeisesti tietävät siitä kaiken mutta eivät puutu asiaan, joten se on enemmän yhteiskunnan kuin kenenkään muun syytä.
Ravistin päätäni inhosta, mutta tämä keskustelun käänne antoi minulle sopivan tilaisuuden ottaa esiin se aihe, josta lähinnä olin kiinnostunut. "Sivilisaatio, joka sietää Kaplanin ja hänen saastaisen liiketoimintansa olemassaoloa, pitäisi polttaa maan tasalle", minä sanoin. "Meidän pitäisi tehdä rovio koko roskasta ja aloittaa aivan alusta".
Olin huomaamattani korottanut ääntäni tarpeeksi, että jokainen kellarissa kuuli viimeisen kommenttini. Takkutukkainen tyyppi nousi patjaltaan television äärestä ja tuli paikalle. "Mitä kukaan voi tehdä?", hän kysyi, odottamatta oikeastaan vastausta. "Jutku-Kappy on pidätetty ainakin kymmenen kertaa, mutta poliisit päästävät hänet aina vapaaksi. Hänellä on poliittisia yhteyksiä. Jotkin New Yorkin isoista juutalaisista ovat hänen asiakkaitaan. Olen myös kuullut, että kaksi tai kolme kongressiedustajaa käy siellä säännöllisesti vierailemassa joillakin klubeilla, joille hän toimii hankkijana".
"Jonkun pitäisi sitten räjäyttää Kongressi", minä vastasin.
"Sitä on kai jo kokeiltukin", hän nauroi, ilmeisesti viitaten Järjestön kranaatinheitiniskuun.
"No, jos minulla olisi pommi, kokeilisin sitä itse", sanoin. "Mistä saisin dynamiittia?".
Kaveri kohautti hartioitaan ja vaelsi takaisin television luo. Sitten yritin pumpata Elsasta tietoa. Mitkä ryhmät Georgetownissa olivat tehneet pommi-iskuja? Kuinka pääsen heidän kanssaan tekemisiin?
Elsa yritti olla avuksi, mutta hän ei vain tiennyt. Se oli aihe, josta hän ei ollut erityisen kiinnostunut. Viimein hän kutsui miestä, joka oli haahuillut paikalle aiemmin: "Harry, eivätkös 29. kadun väki, ne jotka kutsuvat itseään 'Neljännen maailman vapautusrintamaksi', sodi sikoja vastaan?".
Harry ei ilmeisesti pitänyt kysymyksestä. Hän hyppäsi jaloilleen, silmäili kiivaasti meitä kahta ja ryntäsi sitten vastaamatta ulos kellarista, paiskaten oven kiinni perässään.
Yksi naisista pyykinpesualtaalla kääntyi ympäri ja muistutti Elsaa, että oli hänen vuoronsa valmistaa puolenpäivän ateria ja että hän ei ollut vielä edes laittanut perunoita kiehumaan liedelle. Puristin Elsan kättä, toivotin hänelle kaikkea hyvää, ja lähdin pois.
Luulenpa sotkeneeni asiat melko pahasti. Oli uskomattoman naivia minulta kuvitella, että voisin vain kävellä "hylkiöiden" yhteisöön ja tulla kohteliaasti ohjatuksi jonkun luo, joka on mukana väkivaltaisessa ja laittomassa toiminnassa Systeemiä vastaan. Ilmeisesti jokainen siviilipukuinen poliisi Washingtonissa on yrittänyt samaa. Nyt sanan on täytynyt levitä joka puolelle, että myös minä olen kyttä. Se tuhoaa kaikki mahdollisuudet, jotka minulla ehkä oli päästä tekemisiin systeeminvastaisten militanttien kanssa tuossa tietyssä miljöössä.
Tietysti voisimme lähettää jonkun muun etsimään "Neljännen maailman vapautusrintamaa", mikä helvetti se sitten onkaan. Mutta ihmettelenpä, mitä mieltä siinä yleensä on. Vierailuni Elsan luo vakuutti minut melko hyvin siitä, että ihmiset, jotka jakavat hänen elämäntapansa, eivät vain ole kovin hyvää ainesta rakentavaan yhteistoimintaan Järjestön kanssa. Heiltä puuttuu itsekuria ja kaikki käsitys asian tarkoituksesta. He ovat luovuttaneet. Kaikki mitä he haluavat tehdä päivät läpeensä on oikeastaan vain naida ja polttaa pilveä. Melkeinpä uskon, että mikäli hallitus päättäisi tuplata heidän toimeentulotukensa, jopa pomminheittelijät menettäisivät militanttisuutensa.
Elsa on periaatteessa kunnon tyttö ja tuolla täytyy olla joukko muitakin, joiden vaistot ovat enimmäkseen ihan kunnossa, mutta jotka eivät vaan enää kestä tätä painajaismaailmaa - niinpä heistä on tullut hylkiöitä. Vaikkakin molemmat torjumme maailman sen nykyisessä tilassa ja olemme molemmat tavallaan hylkiöitä, ero meidän Järjestön väen ja Elsan ystävien välillä on se, että me kykenemme tulemaan toimeen ja he eivät. En voi kuvitella itseäni, Henryä, Katherinea tai ketään muutakaan Järjestössä vain istuskelemaan televisiota katsellen antaen maailman kulkea ohi kun on niin paljon tehtävää. Se on ero ihmistyypissä.
Mutta on enemmän kuin vain yksi ominaisuus, jolla on meille merkitystä. Useimmat amerikkalaiset tulevat yhä toimeen, jotkut juuri ja juuri ja jotkut melko hyvin. He eivät ole pudonneet kyydistä, koska heiltä puuttuu tiettyä herkkyyttä - herkkyyttä, jonka uskoakseni me Järjestössä jaamme Elsan ja hänen ystäviensä parhaimmiston kanssa - herkkyyttä, joka saa meidät haistamaan tämän mätänevän yhteiskunnan lemun ja kakomaan. Nuo toimeentulijat tuolla, aivan kuten nekin, jotka eivät tule toimeen, eivät kykene haistamaan lemua, eikä se häiritse heitä. Juutalaiset voivat johdattaa heidät minkälaiseen sikolättiin tahansa; kunhan syötävää löytyy tarpeeksi, he voivat sopeutua siihen. Evoluutio on tehnyt heistä taitavia selviytyjiä, mutta muuten pettänyt heidät.
Kuinka hauras ihmisen sivilisaatio onkaan! Kuinka ohut kerros se onkaan hänen perusluonteensa päällä! Ja kuinka harvaa niiden kuhisevien laumojen jäsenistä, joille se antaa elämään kaavan, se tarvitseekaan pysyäkseen pystyssä!
Olen varma, että ilman väestön kyvykkäimpien yksilöiden - ehkä yhden tai kahden prosentin osuuden - läsnäoloa; yksilöiden, jotka ovat kaikkein aggressiivisimpia, älykkäimpiä ja ahkerimpia, tämä sivilisaatio tai mikään muukaan sivilisaatio ei pysyisi pitkään pystyssä. Se murenisi pikku hiljaa, ehkä vuosisatojen kuluessa, eikä ihmisillä olisi tahtoa, energiaa tai aivoja paikata halkeamia. Lopulta kaikki palaisi luonnolliseen, esi-sivistyneeseen tilaansa - tilaan, joka ei ole kovin erilainen kuin se, missä Georgetownin hylkiöt elävät. Mutta ilmeisesti edes energia, tahto tai aivotkaan eivät riitä. Amerikalla on edelleen tarpeeksi ylisuoriutujia pitämään pyörät pyörimässä. Nämä ylisuoriutujat eivät kuitenkaan näytä huomanneen, että kone, jonka heidän ponnistelunsa pitävät käynnissä, ajautui jo kauan sitten ulos tieltä ja lähti ajamaan suoraa päätä rotkoa kohti. He eivät ole tarpeeksi herkkiä huomatakseen sitä rumuutta ja luonnottomuutta eivätkä myöskään sitä äärimmäistä vaaraa, joka odottaa suunnassa, johon he ovat menossa.
Se on oikeastaan vähemmistön vähemmistö, joka johdatti rotumme ulos viidakosta ja muutaman askeleen kohti todellista sivilisaatiota. Olemme kaikesta velkaa noille harvoille esi-isistämme, joilla oli sekä herkkyyttä tuntea mitä pitää tehdä että kyky tehdä se. Ilman tuota herkkyyttä mikään kyky ei voisi johtaa todella suureen saavutukseen ja ilman kykyä herkkyys johtaa vain päiväuniin ja turhautumiseen. Järjestö on valinnut ihmiskunnan suuresta massasta ne nykyisen sukupolvemme jäsenet, joilla on tuo harvinainen yhdistelmä. Nyt meidän täytyy tehdä mitä vain ikinä onkaan tarpeen, jotta voitamme.